Elokuva
Idyllisessä omakotilähiössä asuvat Sven ja Göran ovat onnellinen aviopari, joka kaipaa kovasti perheenlisäystä. Pariskunta hyväksytään adoptiojonoon, ja miesten riemu on rajaton, kun sossusta vihdoin kerrotaan, että sopiva lapsi on löytynyt. Adoptiopapereihin vain on livahtanut ikävä pilkkuvirhe: 1,5-vuotiaan pikkupojan sijaan Svenin ja Göranin huolenpitoa odottaakin 15-vuotias Patrik, joka on paitsi syrjäytynyt ja väkivaltainen nuorisorikollinen, myös pahemman luokan homofoobikko. Tilanteesta ei nauti kukaan, mutta miesten on pakko tarjota teinille katto pään päälle siksi aikaa kun sotku, ja Patrikin lopullinen sijoitusperhe, saadaan selvitettyä.

Ruotsalaisen Ella Lemhagenin (Tsatsiki, mutsi ja poliisi, Vaihtolippu) ohjaama kevyt perhedraama perustuu Michael Drukerin Suomessakin teatterilavoilla nähtyyn näytelmään, jonka pääaiheita ovat parisuhde ja kaipuu vanhemmuuteen. Pohjimmiltaan kyseessä on hyvin tavanomainen ihmissuhdetarina, joka kertoo kahden henkilön liitosta ja sen rakoilusta tiukan paikan edessä. Se, että tulevat adoptiovanhemmat ovat tässä tapauksessa molemmat miehiä, ei ole temaattisesti kovinkaan määräävää: Ruotsissa samaa sukupuolta olevien vanhempien adoptio on laillinen, ja Lemhagen käsittelee kuviota arkipäiväisenä ja luonnollisena. Patrik 1,5 karttaakin ilahduttavan tunnollisesti latteimpia homostereotypioita, vaikka jaksaakin hymähdellä mm. naapuruston tiukassa istuville homofobioille, jotka lähiöidyllissä rehottavat yhtä kukkeina kuin asukkaiden pikkusievät puutarhat.

Arkisuus on kuitenkin myös Patrik 1,5:n koetinkivi. Söötti ja suloinen käsikirjoitus ei pääse kovin syvälle aiheeseensa, eikä kerro mitään uutta parisuhteista, lasten ja aikuisten väleistä tai edes tarpeesta saada lapsi. Huumori on kilttiä, ja hyväntahtoinen kokonaisuus lipsuu liian usein farssin puolelle. Vastoinkäymisiä matkassa on vain juuri sen verran, että tarinaan saadaan uskottavuutta nimeksi. Gustaf Skarsgård ja Torkel Petersson tekevät hahmoistaan sympaattisia ja samaistuttavia. Patrikia sinänsä taitavasti esittävän Thomas Ljungmanin roolihahmo taas on kirjoitettu niin puhtoiseksi, ettei Patrikia voi pitää millään lailla uhkaavana häiriönuorena. Suvaitsevaisessa ja lämminhenkisessä kertomuksessa on toki omat ansionsa, mutta liian niukasti inhimillistä kosketuspintaa ja elämän makua. Lemhagenin ohjaus etenee jouhevasti, mutta luisuu mielestä yhtä lailla vaivattomasti, jälkiä jättämättä.

Yhteenveto
Ella Lemhagenin sujuvasti ohjaama draamakomedia käsittelee kepeästi miesparin adoptiohuolia.