Elokuva
San Diegon scififestareilla pyhiinvaellusmatkaansa tekevät brittinörtit Graeme Willy (Simon Pegg) ja Clive Collings (Nick Frost) saavat kuningasidean matkata asuntoautollaan Nevadaan ufo-havainnoistaan kuuluisalle Area 51:lle tarkistamaan, pitävätkö sitkeästi elävät huhut vangituista ulkoavaruuden olennoista oikeasti paikkansa. Kulttikulmilla totuus osoittautuu tarua ihmeellisemmäksi, kun kyytiin hyppää Pauliksi itseään kutsuva, herkästi ihmisille pyllistävä, sarkastinen ja puhelias alien (Seth Rogen). Hetkeä myöhemmin matkaan on vahingossa kidnapattu myös umpiuskovainen Ruth Buggs (Kristen Wiig), jonka käsitys universumin järjestyksestä ei mene millään yksiin Paulin paljastusten kanssa.

Peräänsä pojat saavat muun muassa Salaisen palvelun väsymättömän agentin Zoilin (Jason Bateman) ja tämän kovien otteiden nimeen vannovan päällikön (Sigourney Weaver) sekä Ruthin raamattuun ja ampuma-aseisiin hurahtaneen isäukon Mosesin (John Carroll Lynch). Graeme ja Clive ottavat elämän tehtäväkseen toimittaa Paul takaisin Wyomingin Moorcroftiin, paikkaan jonne tämä teki pakkolaskun vuonna 1947, etsimään emoalusta ja palaamaan kotiin galaksin toiselle laidalle.

Hillittömän hilpeällä Superbad -leffalla vuonna 2007 uransa nousukiitoon pukanneen Greg Mottolan ohjaus on kiva irtonaista, joskaan ei mitenkään persoonallista. Paulissa tyylilajit vaihtelevat hersyvän humoristisesta sanailusta kaatuilukomiikkaan ja vauhdikkaista takaa-ajoista herkempiin hetkiin, kun pieni vihreä mies opettaa ihmisolennoille universaaleja totuuksia.

Peggin ja Frostin käsikirjoitus pallottelee tutuilla kliseillä paikoin inspiroituneesti, paikoin liiankin tallattuja polkuja.
Fiksumpaa huumoriaa irroitellaan tieteellisen ja uskonnollisen evoluutiotulkinnan eroavaisuuksista ja tieteiselokuvien kuluneimmista kliseistä, mutta heikoimmillaan homma lyödään turhaan läskiksi alatyylisellä suunsoitolla ja tyhmillä törkeyksillä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin rennosti mukavamman puolella ja Paul saa aikaan yhtä lailla vapautuneita hekotuksia kuin herkempiäkin hetkiä, extraterrestriaalin osoittautuessa sisimmiltään varsin avuliaaksi veikkoseksi.

Tietokonetehosteena luotu Paul on enemmänkin Seth Rogen kuin pelkästään mehevän mahtikoomikon ääni.
Rogen antaa pilveä pössyttelevälle pienelle vihreälle miehelle myös kehonkielen ja sielun hapokkaan sarkastisesta luonteenlaadusta puhumattakaan. Shaun of the Deadista (2004) ja Hot Fuzzista (2007) tutulla terhakalla kimppaenergialla varustetut Frost ja Pegg passaavat napakasti pääkaksikoksi, eikä valittamista ole Kristen Wiigin todellisen valon löytävässä uususkovaisessa Ruthissakaan. Jason Bateman jää väkisinkin suppean roolihahmonsa varjoon eikä Sigourney Weaverille ole tekemistä löydetty ollenkaan ennen hurjaksi heittäytyvää finaalia. Hulppeassa takaumajaksossa menestysohjaaja Steven Spielberg on oma itsensä Paulilta puhelimitse neuvoja E.T. -elokuvansa ongelmiin kyselevänä leffamogulina, ja Bill Hader ja Joe Lo Truglio jaksavat huvittaa yli hilseen menevän tehtävän saaneina liittovaltion agentteina Haggardina ja O`Reillyna.

David Arnoldin symppis huuliharppuscore kuljettaa hilpeää hupailua vaivatta eteenpäin. Monin paikoin vaikkapa Quincy Jonesin 1970-1980-luvuilla tekemät leffamusiikit mieleentuovat lämpimän sympaattiset teemat saavat toki vastapainoa toiminnallisemmistakin elementeistä, kun vuodesta 1999 mm. James Bond -elokuvien musiikeista vastannut Arnold painaa kaasun pohjaan. Sivustatukea kekseliäs ja lempeä alkuperäismusiikki saa monilta elokuvan aihepiiriä käsittelevistä lauluista, joita esittävät mm. B 52`s (Planet Claire), The Only Ones (Another Girl Another Planet), Billy Lee Reilly (Flyin`Saucers Rock`N`Roll) sekä Electric Light Orchestra (All Over The World).

Yhteenveto
Avaruusleffojen ystäville Paul tarjoaa monta osuvaa hetulaa ja kivasti kiinnekohtia edeltäjiinsä, mutta klassikkokomediaksi siitä ei aivan ole.