Elokuva
Jean-Dominique Bauby (s. 1952) oli Ranskan Ellen päätoimittaja, jonka elämä muuttui kertarysäyksellä joulukuussa 1995, kun hän sai aivoinfarktin kesken automatkan. Koomasta herättyään Bauby oli yhtä järjissään kuin aina ennenkin, mutta puhekyvytön, ja vasenta silmäluomeaan lukuunottamatta täysin halvaantunut. Terävä-älyisen, mutta oman liikkumattoman ruumiinsa vangiksi jääneen miehen oli opeteltava uusi tapa kommunikoida silmäluomeaan räpyttämällä. Tällä äärimmäisen vaivalloisella ja aikaavievällä tavalla, kirjain kirjaimelta, Bauby saneli omista kokemuksistaan kertovan koskettavan romaanin nimeltä Perhonen lasikuvussa, jonka nyt myös monipuolisena taidemaalarina tunnettu elokuvaohjaaja Julian Schnabel (Basquiat, Ennen yötä) on sovittanut elokuvamuotoon.

Ohjauksestaan maailmalla palkintoja ja ehdokkuuksia kahminut Schnabel (Cannes, Kultainen maapallo, elokuvan neljä Oscar-ehdokkuutta) tarkastelee kohdettaan kuvataiteilijan silmin. Silmä ja kamera ovat paikoin kirjaimellisesti yhtä, sillä elokuvan alku on kuvattu rohkeasti halvaantuneen ihmisen näkökulmasta, hänen ainoan toimivan silmäluomensa takaa. Ratkaisu on yksinkertainen ja toimiva, ja pakottaa katsojan päähenkilön nahkoihin, hänen kammottavan mykän ulkokuorensa alle. Alun jälkeen näkökulma laajenee, ja näemme Baubyn myös ulkopuolelta, läheisten ja hoitohenkilökunnan silmin. Sairaalamiljöön ohella Schnabel kuljettaa katsojaa takaumin läpi Baubyn muistojen, unien ja fantasioiden, ja maalaa muotokuvan elämää ja sen nautintoja intohimoisesti rakastavasta miehestä, joka yrittää keskellä omaa selviytymiskamppailuaan hyväksyä itsensä ja maailman sellaisena kuin se on. Sairauden pelkoja ja kauhuja tasapainottaa Steven Spielbergin luottokuvaajan Janusz Kaminskin kauniin eläväinen, merellisillä vihertävän sävyillä herkutteleva kuvaus, joka tuo levollisuutta ja toivoa surun keskelle. Kokonaisuudelle ihmeitä tekee myös Juliette Welflingin sujuva leikkaus, joka sulauttaa elokuvan moninaiset, heterogeeniset elementit yhdeksi yhtenäiseksi taideteokseksi, jolla on selkeä suunta ja päämäärä.

Schnabel luovii taitavasti siirappisen melodramaattisuuden ja aidosti pakahduttavan tunteikkuuden välimaastossa. Katsojan sympatioita ei kalastella halvan Hollywood-sentimentalismin keinoin, vaan myötätunto kumpuaa tunteiden puhtaudesta ja henkilöiden aidosta läsnäolosta. Pyörätuoliin kahlitun isän ja isäänsä kaipaavien lasten välisten kohtaamisten liikuttavuutta ei pysty tasoittamaan mustinkaan huumori tai paatuneinkaan nihilismi. Samalla Jean-Dominique, ystäville Jean-Do, on kuitenkin aidosti hauska päähenkilö, jonka ironinen, suorasukainen kertojanääni saa katsojan välittömästi puolelleen. Mathieu Amalricin mainiosti tulkitseman Jean-Don vastapareina nähdään liuta toinen toistaan kauniimpia naisia: puheterapeutti Henriette (Marie-Josée Croze), Jean-Dominiquen lasten äiti Céline (Emmanuelle Seigner) sekä kirjan toimittamisessa auttava Claude (Anne Consigny), jotka tosin henkilöhahmoina jäävät hieman persoonattomiksi ja toistensa varjoon. Max von Sydow esittää koskettavasti Jean-Don isää parissa mieleenpainuvassa, karheankauniissa kohtauksessa.

Perhonen lasikuvussa on surullinen elokuva elämisestä, kuolemisesta ja luopumisesta, mutta myös ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Ajatuksia herättävä elokuva pistää miettimään itseilmaisun välttämättömyyttä ja sitä valtavaa määrää pieniä ja isompia tarpeita, joita jatkuvasti tyydytämme ja jotka tekevät meistä inhimillisiä. Kun ihmistenvälinen kommunikaatio karsitaan minimiin ja viestiminen typistyy pelkäksi informaation välittämiseksi, on lehtimiehenä sanan säilää taitavasti käytelleen Jean-Dominiquenkin hyväksyttävä uudet rajansa ja myönnettävä, ettei ole enää entisensä, ettei tiedä enää, kuka on vai onko kukaan. Elokuva näyttää myös konkreettisesti, mitä tapahtuu ihmisen arvokkuudelle ja omanarvontunnolle, kun hänet sysätään täysin toisten ihmisten armoille.

Yhteenveto
Perhonen lasikuvussa on taiteellisesti täysipainoinen ja kypsä työ, joka kertaa Jean-Dominique Baubyn traagisen elämäntarinan ilman halpahintaista sentimentaalisuutta. Surumielinen sairaskertomus taipuu Julian Schnabelin käsissä harvinaislaatuisen herkkävireiseksi, persoonalliseksi ja elämänmyönteiseksi elokuvaksi.