Elokuva
On vuosi 1984 ja Englanti kituu Margaret Thatcherin rautaisessa otteessa. Kaivosmiehet ovat ympäri maan lakossa, mutta tulevaisuus ei näytä hyvältä, varsinkaan kun virkavalta ja sen kovat otteet on valjastettu heidän oikeutettua työtaisteluaan vastaan. Apua maan ja sen kuoren välissä kituville mainareille löytyy yllättävältä taholta, kun Lontoon aktiivinen gay-yhteisö päättää lähteä tukemaan lakkoilijoita. Ammattiliitto kieltäytyy kunniasta, mutta energisten ja päättäväisten aktivistien johdolla sateenkariväki matkaa Walesiin, Dulaisiin, viemään tukipakettinsa kituvan pikkukaupungin lakkoilijoille henkilökohtaisesti.

Matthew Warchusin suurella sydämellä tehty Pride kuvaa tositapahtumia 1980-luvun puolivälistä. Yleisote on rento ja humoristinenkin, vaikka asiat, joita elokuva käsittelee, olivat aikanaan, ja vieläkin, äärimmäisen vakavia ja päivänpolttavia. Koskettava ja avoimin mielin ajatteleva elokuva alleviivaa solidaarisuutta ja suvaitsevaisuutta, eli arvoja, joita jokaisen pitäisi juhliman myös tänäkin päivänä. Pride on itsetietoisen pystypäinen elokuva, joka ei sorru nöyristelyyn, stereotypiointiin tai edes ylenpalttiseen melankoliaan, se ei ole naiivi tai lälly, vaan se esittää tapahtumat ja ihmisensä aitoina ja samaistuttavina.

Tv-näyttelijänä paremmin tutuksi tulleen Stephen Beresfordin esikoiskässäri on erinomaisesti jäsennelty kokoelma faktaa ja fiktioita, ajatuksekas ja suurella sympatialla kronikoitu kuva tapahtumista, jotka muuttivat ja mursivat käsityksiä. 30 vuotta sitten ajat olivat erilaiset, seksuaalivähemmistöt toki aktiivisia, mutta huomattavasti enemmän hallituksen, valtaväestön ja lehdistön silmätikkuina ja sylkykuppeina, varsinkin kun immuunikatotauti AIDS miellettiin siihen aikaan vain ja ainoastaan homojen saamaksi rangaistukseksi seksuaalisesta suuntautumisestaan. Nykyaikana suhtautuminen niin homoseksuaaleihin kuin HIV:kin ovat muuttuneet, mutta kuinka paljon paremmiksi asiat ovat kokonaisuudessa lopulta menneet, sitä voi jokainen meistä miettiä näinä tasa-arvoisten avioliittolakien kuumina päivinä.

Näyttelijät, niin nuoret tulokkaat kuin vanhat veteraanitkin, ovat kaikki erinomaisia. Todellisiin henkilöihin hahmonsa pohjaavina henkilöinä nähdään Ben Schnetzer gay-aktivistien tulisieluisena johtajana Mark Ashtonina sekä monasti genrensä parhaaksi valitusta Langalla -poliisisarjsta (The Wire, 2002-2008) tuttu Dominic West homoliikkeen isähahmo Jonathan Blakena, kun taas tarinan fiktiivinen henkilö, George MacKayn esittämä Joe, on kaapista ulos tuloa pelkäävä nuori mies, jonka kautta tapahtumat nähdään ja koetaan. Kaivosmiesten Walesilaisia liittoaktiiveja edustaa brittien todellinen kärkitrio: Paddy Considine on suuri sydäminen Dai Donovan, Imelda Staunton omatoiminen Hefina Headon sekä aina varma velmu Bill Nighy runoista kiinnostunut ikijäärä Cliff. Valkokankailla loistavan debyytin tekevä Jessica Gunning näyttelee kansanliikkeen kautta itselleen elämäntyön löytänyttä ja sittemmin politiikassa korkealle kohonnutta Sian Jamesia. Sivummalla vakuuttavat vielä Andrew Scott Jonathanin partnerina Gethininä, Faye Narsay lesbo-yhteisön radikaalina Stephinä sekä Lisa Balfrey Dulaisin johtavana homofoobikkona Maureenina.

Yhteenveto
Vuosi 2015 alkaa hyvissä merkeissä elokuvalla Pride, joka voi syystäkin olla itsestään ylpeä. Se kun tarjoaa täydet kaksi tuntia hyvää tuulta, sympaattista huumoria, tärkeää asiaa ja ennen kaikkea suurta suvaitsevaisuuden sanomaa, kaikki asioita, joita maailmassa ei ole koskaan liikaa.