Elokuva
Kohtalo iskee 19-vuotiaalle Malik el Djebenalle (Tahar Rahim) käteen kovat kortit, kun kirjoitus- ja lukutaidoton nuorukainen tuomitaan kuudeksi vuodeksi vankilaan. Puoliksi korsikalaisena, puoliksi arabina Malik ei ole haluttua seuraa rangaistuslaitoksen kummankaan johtavan klikin piireihin, mutta apua tulee yllättävältä suunnalta.

Korsikalaisten rikollisten capo di tutti capi, Cesar Luciani (Niels Arestrup), ottaa pojan suojelukseensa, mutta turvalla ja opetuksella on myös karmaiseva hintansa. Malik päätyy murhaamaan kilpailevaan jengiin kuuluvan ja tälle alituiseen huumeita seksiä vastaan tyrkyttävän Reyebin (Hichem Yacoubi), mutta veren peseminen käsistä ei onnistukaan enää odotetun helpolla. Cesarin suojeluksessa Malikille avautuu vaikutusvaltaisempi osa kiven sisässä täysin omaa elämäänsä elävässä hierarkiassa, joka tarkoittaa myös palvelusten tekemistä pikkulomilla muurien ulkopuolella. Kun vapaus vihdoin koittaa, rangaistuslaitosjärjestelmä on muokannut laihasta pojasta mihin tahansa kykeneväisen miehen.

Cannesin Grand Jury -palkinnon vuonna 2009 voittanut Profeetta on vahva näyttö tappiinsa ylistetyn, kahdeksan Ranskan Oscaria, César-palkintoa, voittaneen elokuvan Kun sydän lakkaa lyömästä (De battre mon coeur s'est arrêté, 2005) ohjaajalta Jacques Audiardilta. Césareissa Profeetta vieläpä pesi edeltäjänsä ja kuittasi yhdeksän pystiä. Audiardin ohjauksessa onkin rutkasti raakaa voimaa, silmää pelkistelemättömän vahvoille yksityiskohdille ja visuaalisuutta antaa valojen ja varjojen käydä kalmaisaa leikkiään. Profeetan väkivalta on brutaalia, tapot tulevat nopeina ja sotkuisen verisinä ollen näin rajusti realistisempia kuin monien muiden rikolliskuvausten estetisoidut veriteot.

Henkimaailma on läsnä Malikin unissa ja liikennemerkkejä tulvivissa hallusinaatioissa, joita Audiard kuvittaa pääkuvaajansa Stéphane Fontainen tyylitellyillä otoksilla. Muutenkin ohjaaja rikkoo konventioita, tekstittää kuviaan ja muokkaa tajunnanvirtaa paikoin nerokkaasti, paikoin taas liiankin itsetietoisen nokkelasti. Profeetasta tulee tyylillisesti monin paikoin mieleen Matteo Garronen niin ikään Cannesissa 2008, vuotta Profeettaa aiemmin, palkittu mafiakuvaus Gomorra, mutta sen inhodokumentaarisille linjoille ei Audiardin tyly ja tehokas vankilakuvaus sentään lähde.

Profeetan kantavana voimana on Niels Arestrupin Cesar, ultravaarallinen rikollinen, joka hallitsee valtakuntaansa täydellisesti ja osaa säännöstellä joukoilleen jakamat kepit ja porkkanat murhaavaa matematiikkaa hyväksikäyttäen. Nuori Tahar Rahim on yllättävä protagonisti, toisaalta sieluton murhamies, toisaalta taas jollain tavalla pyhä tiedontuoja, profeetta, jonka ennenäkyjen kautta koko vankilan mikrokosmos elää, hengittää ja kuolee. Pelureita on muitakin, mutta näiden kahden kanssa rakennetaan koko elokuvan selkäranka.

Alexandre Desplatin monimuotoinen score on vahva voimavara Audiardin tehokkaassa ja lujaa iskevässä elokuvassa. Desplatin kaunis ja herkkä musiikki yhdistettynä rujoihin rokkauksiin ja rappeihin saa aikaan toimivan kontrastin, jollainen on kuin omiaan isäntäteoksen armottomaan atmosfääriin. Aloituksessa Talk Talkin hartaasti heittämä Runeii on deltabluesin tyyliin luottava vahvasti särjetty näppäily, joka tuo mieleen Ry Cooderin rankemmat vetäisyt. Muita esityksiä edustavat mm. Nasin sinisillä sävyillä räppäävä Bridging The Gap ja Jessie Mae Hemphillin suistosoiton syvimmästä olemuksesta ammentava Take Me Home With You, Baby.

Desplatin terävästä sävelkynästä syntynyt ja teemana soiva Un Prophète on viipyilevä ja kuulas maalailu, Le Respect hyytävän komeaksi kasvava ja peruuttamattomuutta alleviivaava fiilistely, hauras Du Drahan Pour L'Iman kohtalokas sinfonia ja La Prophétie tuntojen ja tekojen summaus. Finaalissa kuultava Jimmie Dale Gilmoren versio Mack The Knifesta on yksi sielukkaimmista vedoista, joita tästä Kurt Weillin säveltämästä ja Bertolt Brechtin sanoittamasta, Kolmen pennin oopperasta tutusta kappaleesta on kuunaan kuultu.

Yhteenveto
Hurjasta kestostaan huolimatta Profeetta toimii pysäyttävään loppuunsa saakka, ja vaikka elokuva käykin läpi enemmän tunnetiloja kuin olisi edes psykologisesti viisasta, se on siitä huolimatta hurja ja katarttinen kokemus.