Elokuva
Dokumentaristi Jouko Aaltosen edellinen elokuva, laajalti kiitosta kerännyt Kenen joukoissa seisot (2006), oli historiallisesti kattava kuvaus 70-luvun laululiikkeestä, sen ajan nuorista ja heidän poliittisesta kapinastaan. Tuoreimmassa ohjaustyössään Aaltonen siirtyy ajassa vajaat kymmenen vuotta eteenpäin ja juhlistaa osaltaan punkin 30-vuotista taivalta dokumentilla Punk - tauti joka ei tapa, joka ei edeltäjänsä kokonaisvaltaisuuteen kykene, eikä edes pyri. Se keskittyy kahteen sukupolveen, 70-luvun pioneereihin ja nykynuoriin, joille punk on kaikkea muuta kuin kuollut. Aaltonen ei tarkastele punkkia pelkästään musiikillisena ilmiönä, vaan myös kulttuurisena ja yhteiskunnallisena liikehdintänä. Dokumentti onkin paitsi katsaus erääseen elämäntapaan, myös yleisemmällä tasolla nuoruuteen, nuoruuden ihanteisiin ja vapauttavaan tee se itse -henkeen, joka punkissa edelleen elää.

Kaikkien laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä käsittelevien dokumenttien ongelma on rajaus, ja sen relevanttiudesta löytyy todennäköisesti tässäkin tapauksessa yhtä monta mielipidettä kuin on katsojiakin. Historiaosuus on suppea: punkin Suomeen tulosta esitellään vain kaikkein tutuimmat ja kuluneimmat arkistopätkät kuten Sex Pistolsin Suomen-keikan kieltäminen vuonna 1978. 80- ja 90-luvuista ei paljon puhuta, kuten ei myöskään elinvoimaisesta hc-skenestä tai ulkomaiden tapahtumista. Merkittäviä kotimaisia toimijoita ja tekijöitä jää katveeseen, mutta paljon puolessatoista tunnissa ehditäänkin. Nuorten mukana käydään niin talon- kuin kadunvaltauksissakin, ja Kohu-63:n solistin Lätän johdatuksella tutustutaan pienlevy-yhtiön arkeen. Vanhoista parroista eniten äänessä ovat Pelle Miljoona, Andy McCoy ja Eput, nuoremmista sankareista Creepy Crawlie sekä pirkanmaalainen Akupunktio nokkamiehensä Seven johdolla. Live-esiintymisiä on runsaasti mukana, mikä on aina mukavaa, mutta kiinnostavaa olisi ollut kuulla musiikinteon motiiveistakin: Pellen lisäksi oikeastaan vain Creepy Crawlien tytöt puhuvat laulujensa sanomasta, siitä miksi mielettömän ihana möykkääminen on ylipäätään tarpeen.

Itse dokumentista ovat aggressiot kaukana. Valtaosa materiaalista on leppoisaa, nostalgishenkistä turinointia, jota hauskat anekdootit ja päihdesähellykset värittävät. Ensimmäisen polven veteraaneille on kertomuksessa varattu etäännytetympi, itseironinen rooli, nuorten tehtävänä on olla naiiveja ja tosissaan - vaan voisiko toisin ollakaan? Aaltonen kohtaa nuoruuden idealismin välillä hieman myötähäpeääkin herättelevällä suoruudella, mutta onneksi huumoria viljellään kameran molemmin puolin. Leikkaaja Samu Heikkilä on tehnyt hyvää työtä dokumentin energisen yleisilmeen eteen. Kokonaisuutena elokuva on kaikin puolin rento ja viihdyttävä paketti, jonka tervehenkisessä törmäilyssä on joltisesti punkkiakin.

Yhteenveto
Reippaasti remeltävä Punk - tauti joka ei tapa on sympaattinen ja siedettävissä määrin nostalginen kertaus härmäpunkin kolmestakymmenestä ensimmäisestä elinvuodesta.