Elokuva
Alfred Jones (Ewan McGregor) on kuivakka brittivirkamies, joka niin työnsä kuin harrastuksensakin puolesta tietää kaiken kalastuksesta. Hän saa pähkähullulta kuulostavan toimeksiannon, kun jemeniläinen šeikki Muhammed (Amr Waked) päättää aloittaa maassaan urheilukalastuksen edistämiseen tähtäävän lohenistutusprojektin – väliäkö sillä, ettei Jemenissä ole ennestään sen paremmin kalastajia, lohia kuin juuri jokiakaan. Šeikin Iso-Britannian yhteyshenkilönä toimii tehokas konsultti Harriet Chetwode-Talbot (Emily Blunt), josta tulee Jonesin työpari. Vastahakoinen ja hankkeeseen aluksi lähes vihamielisesti suhtautuva Alfred lämpenee hiljalleen paitsi projektille, myös Harrietille. Šeikin horjumaton optimismi on tarttuvaa sorttia.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista noudattelee Lasse Hallströmin aiemmistakin romanttisista draamakomedioista tuttua kaavaa. Simon Beaufoyn (Slummien miljonääri) käsikirjoitus on rustattu suositun romaanin pohjalta, ja päärooleissa nähdään vahvaa draamanäyttelemistä. Tarina on odotetusti sokerinen, mutta, toisin kuin esimerkiksi Hallströmin edellisessä elokuvassa Haikein terveisin (2010), ohjaaja ei tällä kertaa tyystin uppoa siirappiin. Paatosta keventää Ewan McGregorin ja Emily Bluntin jalat maassa -asenne sekä lempeästi pirskahteleva, humoristinen dialogi.

McGregor ja Blunt ovat rooleissaan valloittavan rentoja ja luontevia. Yksiulotteiset sivuhenkilöt on puolestaan hahmoteltu karkein vedoin, ja heidän repliikeissään on suorittamista Kristin Scott Thomasin kaltaisilla pitkän linjan ammattilaisillakin. Scott Thomas pääsee revittelemään sydämensä kyllyydestä roolissaan pääministerin häikäilemättömänä lehdistövastaavana Patricia Maxwellinä, joka lähtee innolla mukaan lohiprojektiin, koska ajattelee sen olevan briteille hyvää poliittista PR:ää. Hänen kohdallaan Hallström hukkaa mahdollisuutensa poliittisen satiirin ja yhteiskunnallisen kommentaarin esittämiseen ja jättää hahmon irralliseksi ja irvokkaaksi karikatyyriksi. Taustan ja henkilöiden suhde on muutoinkin elokuvan suurimpia ongelmia: Alfred ja Harriet ovat sympaattisia ja kohtuullisen realistisia hahmoja, jotka kuitenkin joutuvat työskentelemään absurdin projektin parissa järjettömältä tuntuvassa maailmassa, joka ei noudata mitään tunnettuja yhteiskunnallisia tai maailmanpoliittisia lainalaisuuksia. Lopputulos on lähinnä hämmentävä.

Hallström tekee oikean valinnan keskittyessään Alfredin ja Harrietin suhteeseen ja antaessaan näyttelijöilleen tilaa. Katsojiksi hän kelpuuttaa kuitenkin tapansa mukaan vain paatuneita romantikkoja, joilta löytyy kykyä uskoa ihmeisiin sekä sietää sentimentaalisuutta. Elokuvan alkupuolen nokkela koominen vire lopahtaa liian varhain, ja jälkimmäisen tunnin ajan katsoja saa seurata latteaa ja ennalta-arvattavaa rakkauselokuvaa, jonka eri osien välissä on liikaa klappia.

Yhteenveto
McGregorin ja Bluntin viehättävät roolityöt muodostavat Hallströmin elokuvan toimivan ja parhaimmillaan viihdyttävän ytimen, joka on kuitenkin aseteltu turhan horjuviin raameihin.