Elokuva
Resident Evil -elokuvasarjan kolmas osa ei turhaan kursaile näyttää esikuviaan. Heti alkuun laitetaan toisintoa kahdesta aiemmasta osasta lyhyiden säikäytyspätkien turvin, ja pohjustusta jatketaan intron jälkeen suoraan Mad Max -elokuvista napatulla atmosfäärillä. Hetken päästä tehdään kyseenalaista kunniaa Hitchcockin mestariteokselle Linnut, joskin sitä ennen, siinä välissä ja sen jälkeenkin käytetään häpeilemättä hyväksi kauhugenren kliseekokoelmaa pumpatakseen tarinaan edes jotain pontevuutta. Mieskatsojat eivät asiasta ole kuitenkaan moksiskaan, sillä heidän ajatuksensa on siirretty loppuelokuvan ajaksi sujuvasti toisaalle heti alkusekunneilla nähtävän ilkosillaan keimailevan Milla Jovovichin avulla.

Sulojaan auliisti näyttävä kaunotar lienee ainoa syy, jonka takia tämä pelifilmatisoinnin sarja onkin edennyt jo kolmanteen osaansa saakka, sillä muuta järkevää syytä elokuvien menestykseen ei yksinkertaisesti ole. Tällä kertaa T-virus on altistuneiden ihmisten lisäksi levinnyt ympäristöön, minkä seurauksena koko maapallo on aavikoitunut ja harvat eloonjääneet taistelevat elämästään niin epäkuolleita kuin myös luonnon armottomuutta sekä hyötytavaroiden niukkuutta vastaan. Sarjaan palaavissa tutuissa hahmoissa menneet vuodet eivät tosin näy, mutta hiekan valtaamasta Las Vegasista päätellen aikajanassa on menty vuosikymmeniä eteenpäin. Takakannen väittämän mukaan kyse on kuitenkin muutamista vuosista - siinä teille sitä kuuluisaa elokuvarealismia.

Eri puolille maapalloa sijoittuvissa maanalaisissa komplekseissa viihtyvä Umbrella-korporaatio on edelleen kaiken pahan takapiruna, joskin nykyään yhtiö yrittää kesyttää vertahimoitsevat kuolleet ja tehdä heistä näppäriä kotiapulaisia. Keille, kun koko maapallo on muutamia kourallisia eloonjääneitä lukuun ottamatta T-virukselle altistuneita visvapalloja, jää hämäräksi, mutta ei logiikan puute ole ennenkään estänyt käsikirjoituksen syntyä. Lisäksi betonista valetut bunkkerit tuntuvat olevan tyystin y-kromosomisten täyttämiä, ellei sitten niitä harvoja lisääntymiseen vaadittavia naispuolisia henkilöitä ole lukittu jonnekin erilliseen laitokseen yhdyntää odottamaan. Vaihtoehtoinen keinohan olisi tietysti kloonattujen Alice-neitosten kanssa keimailu, mutta parempaa hupiahan kaunokaisista irtoaa katsellessa näiden kuolemista erinäisten tappavien vempaimien avulla. Niin, miksikö? No tietenkin siksi, että heidän verestä löytyy mahdollisesti lääke maanpinnalla häärivien epäkuolleiden kesyttämiseen. Aidon Alicen verihän olisi kloonattua sakeampaa, mutta villierakon elämää viettävä Mad Fe-Max ei lämpene ajatukselle lainkaan. Puolitoistatuntisen jälkeen katsojakaan ei ole järin lämmin uuden pelifilmatisoinnin suhteen.

Pelielokuvien huonoon maineeseen on yleisesti ottaen kaksi syytä, eikä kumpikaan niistä liity mitenkään elokuvan teknisiin meriitteihin. Toinen on saksalaissyntyinen ohjaaja Uwe Boll ja toinen Paul W.S. Anderson, jonka kädenjälkiä on tuote nimeltä Resident Evil -leffasaaga. Hölmösti suomennetun Resident Evil: Tuhon keppeihin Anderson tarttuu vain tuottajan ja käsikirjoittajan rooleissa, missä on joka tapauksessa kaksi mukanaoloa liikaa. Tuhon ohjaksiin pyrähtää kahdesta ensimmäisestä Highlander-elokuvasta tunnettu ja sittemmin paljon musiikkivideoita ohjannut Russell Mulcahy, jota voidaan pitää lähes ainoana hyvänä puolena koko elokuvassa. Australialaissyntyisen ohjaajan käsissä Tuho näyttää sekavaksi koostetun kauhuelokuvan irvikuvan sijaan edes jokseenkin koherentilta ja paikoin jopa säväyttävän hienoilla kuvasommitteluilla pelaavalta kauhugenren irvikuvalta. Ja se on jo paljon sanottu tämänkaltaisen elokuvan kohdalla.

Meksikon aavikoituneen maaperän siunaama miljöö onkin elokuvan ainoa valopilkku, jota ohjaaja onnistuu paikoin käyttämään hienosti hyväksi. Kuten tekijöiden niin kovasti hehkuttamissa Mad Maxeissa, myös Tuhossa on onnistuttu luomaan ajoittain post-apokalyptista tunnelmointia silmäkantamattomiin levittäytyvän erämaan turvin. Tosin elokuvaa vaivaa lievä kliinisyys, mikä tekee yleisilmeestä jotenkin kiiltokuvamaisen ja sotii Tuhon ydinajatusta vastaan. Maisemat ovat lähempänä postikorttimaisuutta, mikä kuvastuu myös viimeisen päälle pyntätyissä näyttelijättärissäkin. Aikana, jolloin tupakka-askin löytäminen on monen kiven takana, on hyvä tietää, että meikkitarvikkeita on sentään loppuiäksi tarjolla. Astetta karumpi ilme olisi luonut rutkasti lisää fiilistä, mutta toisaalta puhumme nyt Resident Evil: Tuhosta, joten onko tuolla edes niin väliä.

Auringon polttamat aavikot tarjoavat tekijöille niin ikään uudenlaista haastetta luoda kauhua, joka on pitkään kahlittu yön pimeyteen ja klaustrofobisiin tiloihin. Haasteesta ei ole selvitty, mutta yritystä riittää. Huvittavinta koko touhussa on kuitenkin se, ettei valoa ole edes yritetty soveltaa pelottelutilanteisiin, vaan touhu tapahtuu tyystin genrelle tyypillisissä ahtaissa ja pimeissä paikoissa. Ainoa etu valosta ovatkin hienot kuvasommitelmat, joissa auringonsäteet halkovat hylättyjen kahviloiden rikkinäiset seinät enteillen tulevaa säikytyskohtausta. Ainoa selkeä yritys luoda kauhua puhtaassa auringonvalossa ja laajalla alueella on jo mainittu Hitchcock-laina, joka pitää nähdä itse uskoakseen. Mitään järkiperäistä tarkoitusta kyseisen kohtauksen mukanaololle ei ole, mitä nyt ohjaaja haluaa vain näyttää, että kyllä hänkin osaa kuvata tietokonelintuja kankaalle. Kauhunomaiseksi kohtaukseksi lainaa on vaikea mieltää, etenkin kun se loppuu surkuhupaisaan harmageddonia muistuttavaan tulimyrskyyn.

Näyttelijät ovat viimeinen asia, mihin nykykauhu panostaa, eikä Resident Evil: Tuho ole asiasta poikkeus. Pääosassa keikaroiva Milla Jovovich ei ole parantunut sitten ensimmäisen osan, mutta todelliset syyt hänen mukanaoloonsa on neidon kurveissa. Hänen lisäkseen kankaalle palaavia tuttuja ovat muun muassa Carlos Oliveran (Oded Fehr) ja Dr. Isaacs (Iain Glen), jotta elokuvaan saataisiin edes jotain kosketuspintaa pelisarjan kanssa. Olivera on lyöttäytynyt mukaan myös peleissä pyörineen Claire Redfieldin (Ali Larter) johtamaan saattueeseen, joka etsii kuolleen Amerikan maaperiltä eloonjääneitä yhteistä turvaa ajatellen. Redfieldin lisäys on puhdasta fanien nuoleskelua, eikä hahmon syvyyttä ole nimeä kummemmin lähdetty edes miettimään. Saman kohtalon saavat saattueeseen kuuluvat noin puolisen tusinaa muutakin uutta hahmoa, joiden tehtäväksi jää kuolla ennen viimeistä taistoa pois kuva-aikaa syömästä. Yllä olevaa tilitystä ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin, sillä yhdestäkään muusta hahmosta ei ole tarvittavaa tunnesidettä muodostamaan, vaan jokainen heistä jää yksiulotteisiksi pintaraapaisuiksi.

Uusin Resident Evil jatkaa systemaattista tuhotyötään nykykauhun huonon maineen ylläpitämiseksi, eikä edes yritä tehdä asialle muutosta. Jovovichin kurveja myötäilevä toimintaraina ei tarinalla päätä pakota ja kauhuosuuskin jää takakannen genre-valintaan. Mad Max -vaikutteet näkyvät sentään hieman piristävänä aavikkorallina, ja vertakin roiskuu kahta edellisosaa enemmän ruudulle. Sen sijaan samat hölmöilyt, tahattoman surkuhupaisat kohtaukset ja yleisesti ottaen täysin ponneton kerronta ovat asioita, joita Resident Evil -filmatisoinnit ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneesti kopioineet katsojien harmiksi.

Tekniikka
1080p/AVC-koodattu 2.40:1-kuva on elokuvan suosiman raskaiden kontrastien vuoksi hyvää testimateriaalia kotiteatterille. Kohtaukset tapahtuvat järjestään joko kirkkaassa auringonvalossa tai vastaavasti pimeissä sopukoissa, joissa valonlähteet ovat harvat tai olemattomat. On ilo todeta, ettei julkaisun tarvitse juuri hävetä muuten kuin elokuvan laadun suhteen, sillä valojen ja varjojen täyttämät miljööt toistuu silmiä hivelevällä laadukkuudella. Ääripäät toistuvat luonnollisina ja mustan taso hämärämmissä kohtauksissa on kiitettävä; yksittäisen pimeänmassan sijaan kulmaukset peittyvät synkkyyteen aidosti ja yksityiskohtia hävittämättä. Tarkkuus ei valitettavasti yllä aivan parhaimpaan teräänsä, mutta mistään huonosta siirrosta ei voida missään nimessä puhua. Ainoastaan Jovovichin kasvojen räätälöiminen jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmilla nukkemaisen pehmeiksi ja luonnottomiksi huvittaa ja toisaalta syö teräväpiirtosiirtojen hyötyä. Silmiinpistävä ”kaunistaminen” ei ole ainoa kauneuspilkku julkaisussa, sillä kuva kärsii etenkin hämärissä otoksissa runsaasta kohinasta.

Ääniraidan virkaa hoitaa häviötön Dolby TrueHD 5.1 -raita sekä dubbausten ystäville perus-Dolby Digital 5.1 -ääniraidat hindiksi, puolaksi, tshekiksi ja unkariksi. Ääniraita on uskollisen aggressiivinen ja käyttää hyväksi niin tilantuntua kuin matalia taajuuksiakin turhia liioittelematta. Matalan taajuuden maltillinen käyttö on genren huomioon ottaen yllättävänkin sopusuhtainen, eikä selkeitä ylilyöntejä ole lainkaan, mikä tekee äänimaailmasta huomattavasti todentuntuisemman. Dialogi pysyy melskeen seassakin selkeänä. Jälki on kokonaisuudessaan toimintaelokuvalle otollinen, mutta ei erityisen mieleenpainuva tai uniikki.

Lisämateriaali
Kommenttiraidalla ovat äänessä ohjaaja Russell Mulcahy, tuottaja/käsikirjoittaja Paul W.S. Anderson ja tuottaja Jeremy Bolt. Kolmikko aukaisee elokuvan saloja niin kuvauksen kuin tekniikan puoleltakin, kertovat vaikutuksistaan ja näyttelijöistä, mutta mitään järin mielenkiintoista settiä kaveruksilta ei irtoa. Kovin perinteistä narraatiota, jonka kiinnostus lasketaan pitkälti kuuntelijan RE-fanituksesta.

Under the Umbrella on kuva kuvassa -toimintoa hyväksikäyttävä informaatioraita, joka koostuu kuvakäsikirjoituksesta napatuista otoksista, kulissien takaisesta materiaalista sekä haastatteluista. Osa nähdystä materiaalista toistuu myös levyn muissa lisukkeissa, mutta pääsääntöisesti sisältö on uniikkia. Sen sijaan varsinaista tietoa Under the Umbrella ei tarjoa, vaan se koostuu pitkälti tylsänpulleista hehkutuksista ja jargonista. Vaihtoehtoinen ”kuva kuvassa -toiminto” on Blu-Wizard, joka on lisämateriaaliosastosta löytyvien poistettujen kohtausten ja dokumentin risteytys, jossa haluaman informaation saa valita yllämainituista ekstroista itse. Lainausmerkit tulevat siitä syystä, että kyse ei ole aidosta PiP-toiminnosta, vaan elokuvan toisto lakkaa aina lisämateriaalin alkaessa ja palaa jälleen samaan kohtaan sen loppuessa. Irtopätkien lyhyiden kestojen vuoksi niin poistetut kohtaukset kuin making of -dokumentti on suositeltavampaa katsoa erikseen lisämateriaali-osion kautta.

Beyond Raccoon City (31:07) on pintaraapaisuperiaatteella tehty making of -dokumentti, joka käy hyvin nopeasti läpi elokuvan vaikutteiden oton, Resident Evileiden vaikutuksen zombie-genreen, tehosteet sekä kuvauksen. Ainoa hehkuttamisen arvoinen asia on jälkimmäinen, mutta silti jostain syystä tekijätiimi kehuu peräperään milloin nerokkuutta tuoda kauhu auringon alle ja milloin sarjan innovatiivistä vaikutusta genreensä. Dokumentin suurin ongelma on kuitenkin pikainen asioiden nopea läpikäynti, jolloin käteen jäävä osuus jää kovin mitättömäksi - vähän niin kuin itse elokuvankin suhteen.

Poistettuja kohtauksia löytyy yksitoista kappaletta ja kokonaiskestoltaan vartin yli yhdeksän minuutin edestä. Kovinkaan moni ei olisi ollut moksiskaan, mikäli poistettujen kohtauksien lisäpituutta olisi lisätty vielä 94 minuutin ja viiden sekunnin edestä. Suurin osa leikkauksista koostuu yhdestä ylimääräisestä lauseesta, eikä poistojen syitä joudu kommenttien uupumisesta huolimatta juuri pähkäilemään.

Lisäksi levyltä löytyy trailerit elokuvasta sekä tulevasta tietokoneella tehdystä Resident Evil -elokuvasta, joka perustuu elokuvasarjan sijaan alkuperäiseen pelisarjaan.

Yhteenveto
Resident Evil: Tuho jatkaa pelifilmatisointien laskeuman levittämistä turhia kursailematta. Menossa mukana edelleen päättömyys (myös kirjaimellisella tasolla), juonettomuus, häpeilemättömyys, rypevien (rap-)artistien työllistäminen sekä tahaton komiikka, eikä loppua valitettavasti näy. Kurveillaan keikistelevä zombie-tappaja Alice jatkaa tuhon tietään lähtiessään jälleen Umbrella-jahtiin aavikoituneessa Amerikassa.