Elokuva
Sylvester Stallone, 60, yrittää saada nostetta jo kauan sitten ehtoopuolelle kääntyneelle uralleen. Syltty ei välitä ikärasismista, vaan tuo Rockyn ja Rambon vielä kerran valkokankaalle. Ensimmäisenä teattereihin ennätti Rocky Balboa, ja vuonna 2008 John J. Rambon on määrä tuhota pataljoonittain vihollisia elokuvassa Rambo IV: Pearl of The Cobra. Aikanaan peräti kolme Oscaria voittanut Rocky (1979) on nostalginen genreklassikko, mutta jatko-osien ansiot ovat olleet enemmänkin camp-huumorin puolella.

Rocky on eittämättä yksi populaarikulttuurin ikoneista, oli filmeistä sitten mitä mieltä tahansa. Elokuvat ovat näennäisestä ajattomuudestaan huolimatta olleet ajan hermoilla; esimerkiksi sarjan neljäs osa toi kylmän sodan suurvaltapelin nyrkkeilykehään tavalla, jota ei voi katsoa hykertelemättä. Edellinen osa, Rocky V (1990), oli täydellinen floppi, joten ehkäpä Rockyn tarina ansaitsee sittenkin kunniakkaamman päätöksen.

Rockylla menee taas kurjasti. Adrian-vaimo on menehtynyt syöpään ja aikuiseksi varttunut poika välttelee isäänsä. Ura nyrkkeilijänä on useiden lopettamispäätösten ja comebackien jälkeen lopullisesti ohitse. Mies vaappuu päivittäin hautausmaan ja omistamansa ravintolan välillä. Rocky on alentunut ravintolassaan narrin asemaan; viihdyttämään asiakkaita kertomalla heille tarinoita nyrkkeilyuransa varrelta. Vanha kunnon Pauly (Burt Young) on sentään hengissä, vaikka ei vaikutakaan järin elämäniloiselta. Nyrkkeilykehiä dominoi Mason Dixon -niminen nuorukainen, joka kärsii kelvollisten haastajien puutteesta. Yleisö ei näe hänessä Rockyn veroista taistelijaa. Ratkaisu ongelmaan saadaan, kun Italialainen ori päättelee, että nousemalla vielä kerran kehään, hän voi voittaa sisällään vellovat demonit. Rocky pukeutuu jälleen harmaisiin verkkareihin ja Duke (Tony Burton) alkaa piiskata pyylevää kehäraakkia ottelukuntoon.

Tarina on peruslähtökohdiltaan vanhan toistoa. Stallone on kuitenkin kyennyt tartuttamaan uutukaiseensa osan siitä sympaattisuudesta ja inhimillisyydestä, joka oli leimallista alkuperäiselle Rockylle. Rocky on silminnähden ikääntynyt, eikä yritä peitellä sitä. Machon kuoren alla on hauras keski-ikäinen mies, jossa ihmiset näkevät vain entisaikojen nyrkkisankarin. Elokuvassa nyrkkeily on sivuosassa, tarinan keskittyessä Rockyn sisäiseen myllerrykseen sekä isä-poika-suhteen ruotimiseen. Rockyn ravintolaansa palkkaama Marie (Geraldine Hughes) tekee parhaansa takoakseen järkeä tuuliajoilla olevan Balboan kalloon.

Dixonia esittää entinen kevyen raskaansarjan maailmanmestari, Antonio Tarver. Kaveri ei osaa tippaakaan näytellä, mutta nyrkkeilykehässä hän toki näyttää pykälää uskottavammalta kuin summittaisesti koukkuja kauhova Stallone. Syltty viihtyi ennen kuvauksia tiiviisti kuntosalilla, sen verran hyvään kuntoon hän sai itsensä treenattua. Dixonia katsoessa tulee ikävä Rockyn aiempia vastustajia: Apollo Creediä (Carl Weathers), Clubber Langia (Mr. T) ja jopa Ivan Dragoa (Dolph Lundgren). Nyrkkeilykohtaukset ovat epärealistisuudesta huolimatta mainiosti toteutettuja. Nopeat leikkaukset, lähikuvat sekä mustavalkoiset kohtaukset varioivat hyvin kuvallista kerrontaa. Balboan alkuperäisessä Rocky-elokuvassa kajauttamaa Adrian-huutoa jää kuitenkin kaipaamaan.

Yhteenveto
Rocky Balboa olisi voinut olla myötähäpeää herättävä ja koko Rocky-saagan katkerasti päättävä kalkkuna. Lopputulos on kuitenkin myönteinen yllätys. Taukoamattoman turpasaunan sijaan Stallone haluaa antaa tilaa Rockyn ajatuksille ja auttaa nyrkkeilijälegendaa löytämään sisäisen rauhan ennen lopullista eläkkeelle vetäytymistä.