Elokuva
Vallaton parivaljakko, myrkyllisen sarkastinen kiukkupussi Danny Donahue (Paul Rudd) ja juhlimiselle elämänsä pyhittänyt Wheeler (Seann William Scott), työskentelevät myyntitykkeinä Minotaur-energiajuomayhtiössä. Miekkoset kiertävät kouluja ja kaiken maailman markkinoita Dannyn hoitaessa puhumisen, Wheelerin pomppiessa ympäriinsä myyttiseksi minotauriksi pukeutuneena. Keikoilla tulee esimerkkinä latkittua vauhtilimsaa tölkkikaupalla, ja vakavan yliannostuksen aiheuttaman katastrofin seurauksena miehet saavat valita rangaistuksensa: 30 päivää vankeutta tai 150 tuntia yhdyskuntapalvelua. Kaltereiden takaiset näkymät eivät houkuttele kumpaakaan, joten herrat ilmoittautuvat Sturdy Wingsin isoveliohjelmaan, jossa kumpikin saa oman kaitsettavansa. Dannyn kaitsettavaksi ilmestyy 16-vuotias Augie Farks (Christopher Mintz-Plasse), joka on tyystin seonnut keskiaikaan sijoittuvaan roolipelimaailmaan, kun taas Wheelerille myllynkiveksi kaulaan ripustautuu Ronnie Shields (Bobb`e J. Thompson), viidesluokkalainen rankkasuu, jonka siisteinkin sunnuntaidialogi kuulostaa Scorsesen leffagangstereiden ja crackhuorien päivittäiseltä palautekeskustelulta. Sturdy Wingsin johtajatar Gayle Sweeney (Jane Lynch) ei entisenä koksunokkana turhia kursaile kuvaillessaan kundien kohtaloa, jos tutorointi ohjelmassa menee kaseikkoon, joten miekkoset ovat enemmän tai vähemmän puun ja kuoren välissä.

Kaava on monista komedioista tuttu (ensin töpätään, sitten opitaan), mutta tv-maailmasta valkokankaalle ponnistava ohjaaja David Wain saa esikoiseensa mukaan runsaasti sydäntä rennon vapautuneen pääkaksikon tuella. Reseptiä on siis käytetty enemmän kuin kerran aiemminkin, mutta Roolimallien valttina on se, että se osaa kääntää tutut tilanteet päälaelleen ja lisätä normaaleimpiinkin nokituksiin aimo annoksen röyhkeyttä ja itsevarmaa iloisuutta.

Ohjaaja Wainin tapaan telkkarista isompiin ympyröihin astuvan Craig Wedrenin score on kekseliästä vauhtipätkien, tunnelmoinnin ja miekka ja magia -seikkailuiden teemoja kierrättelevää kikkailua. Wedren käyttää runsaasti genreen sopivia instrumentteja, luuttuja, vaskipuhaltimia, puuhuiluja ja lyömäsoittimia innovatiivisesti ja onnistuu monessa kohdassa yhdistelemään menneisyyden säveliä nykyaikaan kutkuttavan kekseliäästi. Pääpaino on kuitenkin rouhevalla rockmusiikilla ja sillä saralla eritoten legendaarisella rockbändi Kissillä, joka saa hilpeän kunnianosoituksen paitsi musaraidalla (Detroit Rock City, Beth, Love Gun), myös kuvallisesti finaalin hurjassa heimosodassa, joka kumartaa samalla kauniisti myös Mel Gibsonin komealle spektaakkelille Braveheart - taipumaton (1995).

Koomiselta ajoitukseltaan atomikellon tarkka ja olemukseltaankin sympaattinen Paul Rudd ansaitsisi jo huomattavasti enemmän, sillä mainion miehen läsnäolo on pelastanut monta heikompaakin leffaa nälkäkuolemalta. Käsikirjoitukseenkin osallistunut Rudd on Dannyna fiksun nokkela läpättäjä, jonka terävä kieli aiheuttaa sarkasmillaan koko ajan enemmän ja enemmän ongelmia. Yleensä niin rasittavan maneerinen Seann William Scott on hänkin viime aikoina osoittanut kypsymisen merkkejä, ja heppu tekee Wheeleristaan ronskin bilehileen vaivatta, ilman turhia Jim Carrey -lainoja, tai miehen aiempia performansseja vaivannutta, väkinäistä naamanvääntelyä.

Riemastuttavan Superbad-leffan (2007) hauskimpana hahmona, kiimaisena McLovinina tutuksi tullut nörttinassu Christopher Mintz-Plasse ottaa Augien hallitusti haltuun, ja osaa säännöstellä fantasiaan vajonneen friikin sekä suuren soturin särmikkyyttä juuri oikein annoksin. Tulevaisuuden varma nimi on myös 13-vuotias Bobb`e J. Thompson, jonka fuck-pitoiset puheryöpyt tulevat tehokkaammin ja nopeammin kuin monilta vauhtia napanneilta lavakoomikoilta. Poliittisesti äärimmäisen epäkorrekti lapsihahmo on toki roolimallina arveluttava, mutta sidekickina komediassa mitä mainioin oivallus, jonka räävien räkäisyjen kontrasti lausujan ikään ja ulkonäköön katsottuna synnyttävät alituiseen kikatusten ketjureaktion. Muita täysosumia napakympisti miehitetyssä elokuvassa ovat L-koodista (2004-) tutun Jane Lynchin tuhdisti tatuoitu nuoriso-ohjaaja, jonka ajatukset jakaa hätä lasten tulevaisuudesta ja muistot kaikkivaltiaan nenäkarkin ihanuudesta sekä umpivakava Ken Joeng naurulihakset nyrjäyttävänä roolipelikuningas Argotronina. Syötävän söpö Elisabeth Banks jää varjopuolelle Dannyn lakia lukeneena tyttöystävänä, mutta valaisee silti valkokankaan pelkällä läsnäolollaan.

Tekniikka
Kuvanlaatu on terävä ja kirkas ja värit toistuvat luonnollisesti. 5.1-ääni toistaa dialogin ja varsinkin mahtavat taistelukohtaukset vaadittavalla tehokkuudella.

Lisämateriaali
Paketin ekstrat ovat runsaat ja ennen kaikkea hilpeät. Poistetut ja vaihtoehtoiset kohtaukset tulvivat roisia kielenkäyttöä ja poliittisesti äärimmäisen epäkorrektilla verbaliikalla kuorrutettuja elämän viisauksia malliin: ”Elämässä ei voi haluta mitään, ennen kuin sitä on halunnut” ja ”Jos et hoitele elämäsi ongelmia, ne hoitelevat sinut.”

Bloopersit eli pieleen menneet otokset ovat parempaa keskitasoa pokan pettämisistä ja rivoista improvisaatiotuokioista, jotka kaikki päättyvät järjestään koko kuvausryhmän totaaliseen repeämiseen.

Making of -osion aloittaa todellinen fuck-maratooni, vaikka hymyilyttävä pätkä keskittyykin enemmän projektin ylistämiseen ja normaalimpaan kaverikehuskeluun. Ohjaaja David Wain korostaa tekotapansa tilaa antavia puolia ja näyttelijät intoilevat harvinaisesta mahdollisuudesta saada improvisoida repliikkejään haluamillaan tavoilla. Elokuva on kuitenkin kokonaisuutena hallittu ja tarkkaan mietitty paketti, mihin vapaampi tulkinta on tuonut rentoutta ja uskottavuutta.

Game on: pelimaailman luominen hahmottaa roolipelimaailmojen luomista ja antaa aidon kuvan siitä suunnattomasta urakasta, minkä suurten pelitapahtumien, joihin voi ottaa osaa useita satoja pelaajia, järjestäminen vaatii.

David Wainin kommenttiraita on informatiivinen ja asiallinen, vaikka ohjaaja välillä itsekin myöntää luisuvansa selostuksessaan sivuraiteille ja läpättävänsä ämpäriälyttömiä fraaseja, joiden tarkoitusta ei itsekään tiedä.
Kommentointi on kuitenkin suurimmalta osin rentoa raportointia roolihahmojen taustoista ja niistä vaihtoehdoista, joita kuvaustilanteessa tuli vastaan, koska jokainen paikalla ollut heitteli sopimuksen mukaan ehdotuksia erilaisista lähestymistavoista ja mahdollisuuksista muokata tilannetta vauhdissa.

Yhteenveto

Alkusyksyn kekseliäin komedia yllättää monelta suunnalta. Ylimääräisestä älykkyydestä Roolimalleja on turha syyttää, mutta se onnistuu kyllä siinä, mihin tarpeeseen komedioita tehdäänkin: naurattamaan katsojan kipeäksi.