Elokuva
Juuri ylioppilaaksi päässyt 19-vuotias Jed Pohjakallio (Jon-Jon Geitel) ei paljoa perusta äveriään perheensä tarjoamasta kultalusikkatulevaisuudesta, vaan haluaa arkeensa jotain, mitä ei menestys ja mammona ole tuoneet mukanaan. Sellaisen salskea stadin kundi luulee löytyvän maaseudulta, ja hyppää sokkona Joensuun suuntaan lähtevään junaan ja päättää matkata ”loppuun asti”. Itäsuomalaisessa pikkukylässä on pojalle kuitenkin päättäri, kun assalla jää pois samassa vaunussa reililtä kotiin palaava uusi tuttavuus Salla (Milla kaitalahti). Jed saa huomata saapuneensa vallaan outoon maailmaan ja hetken niitänäitä yriteltyään, löytää kämpän viinaksiin menevän Veeran (Kristiina Elstelä) piparkakkutalosta, terhakan kiistakumppanin kapinallisesta papintyttärestä Lulusta (Pihla Maalismaa), lemmikin kulkevaisesta Jesse James-koirasta ja henkevän duunikaverin roskakuski Saastamoisesta (Heikki Silvennoinen). Sitten jutellaan, tapellaan, sovitaan ja opitaan muutama perusasia arjesta sekä löydetään elämän perustotuudet.

Jostain syystä kotimainen elokuva on viime vuosina keskittynyt itsensä löytämisen ja irtiottojen aihepiireihin (Sisko tahtoisin jäädä, Elokuu), eikä veteraaniohjaaja Raimo O. Niemen (Kissan kuolema (1994), Poika ja ilves (1998), Suden arvoitus (2006)) Roskisprinssikään tee konseptissa ensimmäistäkään poikkeusta. Ohjaajan tyttären, Juuli Niemen, käsikirjoitus Tuija Lehtisen vuonna 1991 julkaistun samannimisen romaanin pohjalta käy vaivaannuttavan selittelevästi läpi juuri samoja asioita kuin kymmenet muutkin kaltaisensa kasvukertomukset.
Narraationa käytetyt Jedin rustailemat runot ovat hävettävän kökköjä eikä asiaa paranna dialoginkaan totaalinen epäaitous. Jonkinasteinen kehittyminen tarinassa toki tapahtuu, mutta elokuvan evoluutio ei silti liikahda tarpeeksi pitämään mielenkiintoa päähenkilöä kohtaan yllä.

Täysin ansioitta ei Roskisprinssikään silti jää: Kuvaajalegenda Kari Sohlbergin kauniisti valaistut komppikset hivelevät silmää ja tunnelmassakin on paikoin jotain hellyttävän symppistä. Iso kiitos kuuluu myös monille hyville sivuosanesittäjille. Heikki Silvennoinen nyt hymyilyttää aina, mutta ilman Kristiina Elstelää elokuva olisi jäänyt varsin torsoksi. Elstelän herkin vedoin hahmottelema Veera ja tämän holhoama trio (Oiva Lohtander, Risto Salmi ja Jon Eikemo) dokukollegoita erottuvat kokonaisuudesta alan todellisina ammattilaisina. Muista niminaamoista edukseen esiintyvät Anttti Virmavirran paikallinen kirkonmies ja Taisto Reimaluoto puhtanapitofirman jyrmynä johtajana. Kymmenien animaatioiden ääniroolien veteraani ja telkassakin (mm. Lukio, Helppo elämä) naamallaan esiintynyt Jon-Jon Geitel on ensimmäisessä pääosassaan jäyhä jököttäjä, jonka puumainen perusilme vaihtuu harvoin, ja silloinkin ainoastaan ylinäyteltyyn vääntelyyn, mutta onneksi vastapelurina Pihla Maalismaa onnistuu piristämään raikkaalla aitoudellaan.

Yhteenveto
Kankea ja ennalta-arvattava draamakomedia ei suuresti sureta eikä hirmusti hymyilytä, muttei nyt varsinaisesti harmitakaan. Taustajengin tietotaidon huomioonottaen siltä olisi kuitenkin odottanut paljon enemmän särmää ja omaperäisyyttä.