Elokuva

Karatekyttä Lee (Jackie Chan) ja L.A.P.D.:n ääntäsärkevä etsivä Carter (Chris Tucker) pääsevät kiinalaismafian suurimman salaisuuden jäljille, kun salamurhaaja Kenji (Hiroyuki Sanada) iskee Maailman oikeuden istunnossa. Ranskalaispoliisi Reynardin (Max Von Sydow) avustuksella kohelikaksoset matkaavat Pariisiin, selvittääkseen triadien mystisen hahmon, Shey Shenin todellisen olemuksen. Viinin ja patongin luvatussa maassa parivaljakon kylkeen liimautuu jenkkejä vihaava taksikuski George (Yvan Attal) sekä kabareetähti Genevieve (Noèmie Lenoir).

Senhän me jo tiedämme että niin halutessaan ohjaaja Brett Ratner osaa tehdä hyviäkin elokuvia. Siitä on todisteina mukiinmenevät Family Man (2000), Punainen Lohikäärme (2002) ja X-men : Viimeinen kohtaaminen (2006), mutta Rush Hour 3:n tapauksessa herra tuntuu unohtaneen innovaation tykkänään. Tokihan Ranskan reissu on kuvausryhmälle ollut mukava loma ja rento luppo, mutta myös käsikirjoitus olisi kannattanut ottaa mukaan. Pahimmillaan Rush hour 3 kun synnyttää yhteneviä ajatuksia Speden Pikku pojat –elokuvatukseen. Herra Pasasen johdolla sitäkin kasattiin miehen omalla mökillä, pikku pörrössä lomamatkan varjolla, luottohanskojen Loiri, Salminen ja Lauri kesken. Rush Hour -saaga painii toki aivan eri luokassa kuin Speden tekeleet, mutta puolen miljardin dollarin tuottorajan ylittäneen trilogian tekijöiltä olisi odottanut kyllä edes etäistä kunnioitusta suunnattomien palkkashekkiensä kuittaajaa, elokuvien katsojaa kohtaan.

Panokseensa nähden suhteettoman määrän massia, 25 miljoonaa dollaria, keikastaan ansainnut Chris Tucker on todennäköisesti tunkenut sormensa myös käsikirjoitukseen. Aiemmin mimmimaailmassa heikkoflaksisesta Carterista onkin nyt tehty sutjakka playboy ja kaiken kukkuraksi muutamankin mustan vyön martial arts -mestari.
Koliikkivauvan ja sirkkelin sekasikiöltä kuulostava Chris Tucker kirkuu pahimmillaan tärykalvot puhkovalla voimakkuudella, mutta ei silti saa yhteenkään vitsiin osumatarkkuutta. Tuckerin veret pysäyttävästi kailottama "Iskin meille naiset, sinä saat läskin"-lohkaisu toimiikin oivana esimerkkinä elokuvan verbaalihuumorin tasokkudesta. Vanhentuva Jackie Chan yrittää kovasti pysyä nuoruutensa notkeudessa, mutta hullunrohkeudesta tavaramerkin tehneen mestarin stunteista puuttuu jo se kekseliäin painovoiman uhmaus. Pahimmillaan temppuilu onkin varsin vaijerivetoista kikkailua ja tylsien taustaprojisointien liiallista käyttöä. Vakuuttavan päivätyön ranskalaisessa elokuvassa tehnyt Yvan Attal on saanut roolikseen surkuhupaisan karrikatyyrin eurojuntista, jolle jenkkileffojen antama kuva luvatusta maasta on hyväksyttävämpi kuin arkinen todellisuus. Karaktäärinäyttelemisen ikonin, Max Von Sydowin lisäksi kuvissa piipahtaa mainettaan pilaamassa toinenkin elokuvahistorian merkkihenkilö, ohjaaja Roman Polanski.

Pariisia kuvataan maneerisesti kuin maisemapostikorttia ja typerryttävästi Eiffel-torni tuntuu näkyvän jokaisesta ikkunasta, mistä ulos satutaan katsomaan. Myös myötänoloutta herättävä, Moulin Rouge -tyyppinen musikaalijakso lienee paikallaan mainita varoituksena. Kuten jokainen sarjan jaksoista, myös kolmonen huipentuu sankareiden huimaan hyppyyn, ja kun valon kaupungissa ollaan, lähtölavetin paikkaa lienee turha edes kertoa. Surkuhupaisasti loikkaaminen ylhäältä alas toimii myös metaforana ja kiteyttää koko trilogian kehityksen suunnan.

Yleisöä hävyttömästi huonoilla vitseillä ja kököillä kamppailukoreografioilla kosiskelevan puskafarssin parasta antia edustaa tälläkin kertaa mestari Lalo Schifrinin innostunut score. Nokkelat itämaiset mausteet tuntuvat vain vievän puupäistä tarinaa väärään suuntaan.

Yhteenveto
Leffan nimestä huolimatta, ruuhkaa ei soisi lippuluukuille syntyvän eikä teatteriin erehtyneillekään tule kiire kuin sieltä ulos. Chris Tuckerille suosittelen puheterapeuttia ja Jackie Chanille ansaittuja eläkepäiviä.