Elokuva
Verotarkastaja Ben Thomasilla (Will Smith) on suuri reikä sielussaan, menneisyydessä tapahtunut karmaiseva tragedia seuraa mukana alati ja kaikkialle. Satunnaisilta vaikuttavat valinnat liittävät tuskaisan ja omassa henkilökohtaisessa kiirastulessaan kiemurtelevan Benin elämään seitsemän vierasta ihmistä, joihin kuuluvat mm. sokea pianisti Ezra Turner (Woody Harrelson), väkivaltaa kokenut äiti Connie Tepos (Elpidia Carillo) ja sydänviasta kärsivä Emily Posa (Rosario Dawson). Benin suunnitelma menee kuitenkin uusiksi, kun hän huomaa omien tunteidensa muuttavan harkitusti sekoitetun pakan jakoa.

Kivankarhean ja symppis-sentimentaalin Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness, 2006) ohjannut Gabriele Muccino yhdistää jälleen voimansa Will Smithin kanssa, mutta likikään edellisen teoksen puhtautta ja rehellisyyttä ei monimutkaisemmalla ja laskelmoidummalla Seitsemän elämää- elokuvalla päästä. Pala palalta Benin elämästä helvettiä tehnyttä tragediaa paljastaen Muccino kuljettaa tarinaansa paikoin kuin trilleriä kohti suuria lupaavaa loppuratkaisuaan. Grant Nieporten kirjoittaman tarinaan finaali vain tuppaa menemään vallan överiksi, tapahtumien loksahdellessa liiankin loogisesti kohdalleen. Kaukaisesti Mimi Lederin tunteista turpeaa Anna hyvän kiertää- leffaa (Pay it Forward, 2000) ja William Shakespearen Venetsian kauppiasta mukaileva kärsimysnäytelmä pudottelee pelin palasia laiskasti pöydälle, eikä se enää lopetuksessaan kykene lunastamaan annettuja lupauksia.

Big Willie Smith on kutakuinkin mies paikallaan moniongelmaisena Beninä, mutta roolin pohjimmainen pateettisuus ja tunnevyörytys syövät karhun osan realismista. Vanha ketku Woody Harrelson on pitkästä aikaa hämmästyttävän rauhallinen ja itseään korostamaton, joskin eipä rooli lihaa puhelimitse myyvänä vegaanina anna paljoa tilaakaan irrottelulle. Surusilmäisen Rosario Dawsonin herkkyydestä otetaan kaikki irti ja persoonallisella ulkomuodolla siunatun naisen soisikin pääsemän kiinni siihen suurempaankin tähteyteen. Barry Pepper Benin parhaana ystävänä ja Michael Ealy  veljenä ovat tarinalle ratkaisevassa roolissa, mutta muuten näkymättömiä.

Angelo Millin score on tunteita manipuloivaa pianomusiikkia, jonka kyynelkanavia resonoivaa vaikutusta Muccino vielä lisää leikkaamalla kuvamateriaalia suoraan tunnekeskukseen menevällä tavalla. Kokonaisuuden koskettavuus menisi kyllä helpomminkin perille, ja nyt sentimentaaliset ja herkät esitykset, kuten Seven Days, Seven Seconds, I Thought I Was Strong ja A Good Man jäävät päälle liimatun tuntuisiksi herkistelyiksi. Ei Angeloa nyt ihan Milli Vanilliksi kehtaa kutsua, mutta Seven Poundsin tyylisiä, hauraan herkkiä, mutta sisältään tyhjiä scoreja on maailma ollut pullollaan jo vuosikausia.

Yhteenveto
Kaikesta hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta Seitsemän elämää jättää laskelmoidun ja tavallaan häväistynkin olon. Katsoja kun huomaa joutuneensa matemaattisen tarkkaan suunnitellun tunnevyörytyksen kouriin ja itkeneensä silmät päästään loppujen lopuksi aivan turhaan. Saippua kannattaa jättää oopperaan.