Elokuva
Neljä vuotta on kulunut siitä, kun Carrie Bradshaw (Sarah Jessica Parker) palasi ystäviensä riemuksi Pariisista takaisin kotikylä New Yorkiin. Nyt menestyksen mettä kirjailijana hörppivä neitokainen deittailee yhä ökyporho Mr. Bigia (Chris Noth) ja törmää vihdoin siihen suureen kysymykseen. Kiinasta söpön tyttären adoptoinut Charlotte (Kristin Davis) törmäilee arjen angsteihin miehensä Harryn (Evan Handler) kanssa ja niinpä on Mirandallakin (Cynthia Nixon) omat murheensa kera moniongelmaisen siippansa Steven (David Eigenberg). Eikä ole Samanthankaan (Kim Cattrall) elämä tutun ja turvallisen Ison Omenan ulkopuolella pelkkää orgasmia, vaikka Los Angelesissa kainalokomistuksensa Smithin (Jason Lewis) menestyksestä syöjätär ahmiikin oman ison osansa. Kuinka ollakaan, muodin jumalia kumartava kvartetti kokoontuu jälleen yhteen, kun rypyt ja ryppyvoiteet rakkaudessa tuppaavat sekoittamaan yhden jos toisenkin laatuarkea. Ja vaikka jokainen ystävyksistä erinäisissä parisuhteissaan rimpuileekin, kaikkia yhdistää, jos ei muuta, ainakin kaipuu takaisin sinkkuelämään.

Kaikkiaan 94 osaa käsittäneestä Sinkkuelämää-sarjasta 71 episodia (1998–2004) ohjanneen ja niistä 22 kirjoittaneenkin ohjaaja Michael Patrick Kingin luulisi hyödyntävän valkokankaan mahdollisuuksia, mutta filmatisoituna Sex and the City vaikuttaa kuin suoraan telkasta selluloidille siirretyltä. Kaikki ne nokkelimmat detaljit, jotka tekivät sarjasta parhaimmillaan mainion, ovat kyllä mukana, mutta niin ovat myös sen heikommat puolet, sirpaleisuus, epäolennaisuuksiin juuttuminen ja pahimmillaan nolostuttavan tökeröt hetulat ja anekdootit.
Halpoja nauruja lypsetään kaikkea mahdollista astuvalla erotomaanilla koiralla ja jopa vieraannuttavalla, pahasti homman lossiksi lyövällä pieruhuumorilla. Sarjassa viidettä pääroolia esittänyt miljoonakaupunki New York jätetään sekin pelkäksi kulissiksi.

Vaikka suurimman valotehon spoteista nappaakin Parkerin narraattori Carrie, aikaa auttamatta ylipitkässä leffassa riittää myös lopputrion tohinoille ja toilailuille. Sarjassakin terävimpiä piikkejä sihisten viskonut Kim Cattrall varastaa vieläkin jokaisen kohtauksen pelkällä läsnäollaan, Samanthan ollessa viisikymppisenäkin yhä varsin hotti katti. Arkisemmat Davis ja Dixon jäävät kuin vahingossa keskiön ulkopuolelle, kun tilaa vie vielä entisestäänkin Carrien assariksi putkahtava maanläheinen Louise (Jennifer Hudson). Miesroolit ovat tässä maailmassa auttamatta statisteja: Chris Noth jäykkä miljonääri eikä Evan Hadlerilla senkään vertaa tekemistä. Ainoa joka kaksilahkeisista saa hiukan lihaa luittensa ympärille, on pienessä roolissaan rehellisen aito Eigenberg.

Aaron Zigmanin score on silkkaa hissimuzakkia värikylläisten kuvien taustalla, mutta onneksi leffatrailereiden musiikkeihin erikoistunut ryhmittymä The Pfeifer Broz. Orchestra antaa kekseliästä kyytiä Douglas J. Cuomon tv-sarjasta tutulle bossanovateemalle letkeänä big band-sovituksena.

Siinä missä originaali sarja uudisti tv-maailmaa ja oli rohkeasti roisimpi esitys, valkokangasversio on väljäksi venytetty ja pahimmillaan tylsäkin tuijottelu, jonka solmut aukaistaan kaikkeen aiemmin nähtyyn vaivaan verrattuna aivan turhan helposti. Trenditietoisille Sinkkuelämää on 148 minuuttia häpeilemätöntä product placementia, tuote-esittelyä, jonka jokainen otos tulvii Guccia, Pradaa, Versacea ja Manolo Blahnikia, muotimaailman kärkinimiä, joista ei esimerkiksi elokuvakriitikoilla ole varaa nähdä edes unta.

Yhteenveto
Ei Sinkkuelämää tyystin hampaattomaksi rahastukseksi jää, siinä on lukuisia tarkkanäköisiä arvioita nykyaikaisesta parisuhteilusta ja kaunis perusajatus todellisen ystävyyden voimasta. Loppujen lopuksi se on juuri sitä mitä on tilattukin, telkasta tuttua juttua, mutta liialti vesitettynä aiemmin niin mukavan kirpeä hitticocktail ei maistu enää samalta.