Elokuva
Jack Armstrong (Anthony Mackie) on 30-vuotias, menestynyt lääkefirman varatoimitusjohtaja. Sinkkuna oleminen maittaa ja rahaa karttuu tilille mukavat määrät. Eräänä päivänä kaikki menee kuitenkin mönkään, kun Jack saa kuulla, että firma on antanut vihjeitä osakkailleen milloin ostaa, ja milloin myydä osakkeita. Firman lääkkeiden pääsuunnittelijan itsemurha saa Jackin paljastamaan firmansa vääryydet. Seurauksena ovat kuitenkin potkut.

Eipä aikaakaan kun Jackin ovelle ilmestyy hänen lesboksi kääntynyt entinen kihlattunsa ja tämän tyttöystävä. Nämä tahtovat molemmat raskaiksi, ja Jackista pitää saada hedelmöittäjä. Eettiset periaatteet joutavat roskakoppaan, kun työttömälle Jackille työnnetään 10 000 dollaria nenän eteen. Sana alkaa kiertää menestyvien, äidiksi hinkuvien lesbojen keskuudessa, ja pian Jack saa naukkailla viagraa ja energiajuomaa rankemmalla kädellä.

On jotenkin vaikeaa uskoa, että kyseessä on Spike Leen elokuva. Miehen, joka on ohjannut teoksia kuten Do the right thing, Malcolm X ja 25th Hour, ei uskoisi tarttuvan näin – lievästi sanottuna - outoon aiheeseen. Elokuvan ongelma on juuri ihmeellinen poukkoilu aiheiden välillä. Kaikki alkaa Insider-tyyppisenä ilmiantodraamana, jatkuu jonain ihmeellisenä jokamiehen ihanneperversiona, ja päättyy jälleen ilmiantoihin.

Epätasaisuus aiheuttaa monia ongelmia. Hyvää kohtausta saattaa seurata suorastaan raivostuttavan teennäinen ja kehno kohtaus. Spike Leen kädenjälki on usein huomattavissa, mutta tämä ei lopputulosta pelasta. Tarinaa olisi saanut rankalla kädellä muokata uskottavampaan suuntaan.

Näyttelijät ovat kuitenkin hyviä rooleissaan. Pääosan tuntematon Anthony Mackie tuo mieleen eleiltään ja ulkonäöltään Will Smithin, mutta hyvässä mielessä. Sivurooleissa nähdään useita nimekkäitä näyttelijöitä: Ellen Barkin Jackin pomona, Woody Harrelson limaisena yritysjohtajana, John Turturro mafiapomona ja Monica Bellucci tämän tyttärenä.

Vaikka ohjaus ja näyttelijätyö toimivat, ei kosteana iltana tuumitulta idealta kuulostava juoni ole tarpeeksi tasokas kantamaan elokuvan älytöntä tarinaa. Käsikirjoittajana Leen kanssa toimii ensikertalainen Michael Genet, joka tekee myös pienen roolin Jackin veljenä. Mielenkiintoista nähdä mitä mies saa tulevaisuudessa aikaan, mutta näillä näytöillä olisi syytä pysyä näyttelijän leipätyössä.

Kuva
Kuva (1.85:1) ei ole lähelläkään täydellistä. Anamorfinen kuva loistaa poissaolollaan. Usein on näkyvissä rakeita ja sumeutta. Useasti upeaa työtä tehnyt Michael Libatique (Unelmien sielunmessu) hoitaa kuvauspuolen jälleen mallikkaasti.

Ääni
Dolby Digital Stereo –ääniraita ei myöskään ole niitä kovimpia. Joskus henkilöiden äänenvoimakkuuden noustessa ääni alkaa särkyä rumalla tavalla. Periaatteessa elokuva ei dialogipainotteisuutensa vuoksi olisi juuri tarvinnutkaan kahta kaiutinta enempää, mutta laadussa on silti parannettavaa.

Spike Leen vakiosäveltäjä Terence Blanchard on tehnyt hyvin tunnelmaan sopivan ääniraidan. Ainoastaan toisinaan siirappisuustason ylittävät jousi –ja pianosävellykset nostavat irvistyksen kasvoille.

Lisämateriaali
Kymmenminuuttisesta Poistetut kohtaukset –osiosta löytyy – yllättäen – lisää seksiä, mutta ei kuitenkaan lainkaan tekstityksiä.

Yhteenveto
Spike Leen välityötä muistuttava She Hate Me on tarina potkut saavasta miehestä, joka alkaa hedelmöittää lesboja. Vaikka näyttelijät ja ohjaus toimivat, ovat selkeät virheet juonirakenteessa haittana elokuvalle. Jos odottaa todellista Lee-jointtia, kannattaa siirtyä Inside Manin puoleen.