Elokuva
Guy Ritchie ja Sherlock Holmes samassa projektissa tietää ainoastaan toisen perinnön selviytymistä lopulliseen tulokseen. Vuonna 2009 ilmestynyt Sherlock Holmes on oikeammalta nimeltään The Guy Ritchie Movie Feat. Those Dudes From That Arthur Conan Doyle Book. Miljöö on ehkä siirtynyt vuosisadan taaemmaksi, mutta muuten kikkaileva kerronta, veijarimainen läpän heitto, vauhdikkaat tilanteet ja Englannin alamaailman kuvaus ovat tyypillistä Ritchietä. Aivojen sijaan vuosimallin 2009 Holmes käyttää ennemmin brutaalia voimaa ja säästää harmaasolut loppusuoralle. Odotuksista riippuen elokuva on kuitenkin menevähkö toimintaralli tai vaihtoehtoisesti klassikkohahmon häpäisevä modernisaatio.

Nimikkoroolissa loistaa Robert Downey Jr., jonka Holmesissa on samaa nuivaa sarkasmia kuin näyttelijän muissakin rooleissa. Hahmon ylivoimaisen älyn suoma röyhkeys kanssaihmisiä kohtaan kuvastuu näyttelijän osin improvisoidussa dialogissa nautinnollisina piikittelyinä, ja ennen kaikkea Holmesin ja Jude Law'n esittämän tohtori Watsonin keskinäinen sanaharkka kannattelee elokuvaa. Vaikka Sherlock Holmes sisältääkin kuolleista nousevan lordi Blackwoodin (Mark Strong) ympärillä pyörivän mysteerin, Ritchie pidättää oikeaoppisesti kerronnan kaksikkoetsivän suhteessa. Onni myös sikäli, sillä lordi Blackwood on mitättömän tylsä ilmestys. Saatananpalvontatematiikka tuo elokuvaan vain tarkoituksenhakuista tiede vs. magia -kontrastia Holmesin ja Blackwoodin välille. Mysteerin kannalta vaa'alla tasapainottelu on katsojan kannalta yksipuolista ja annitonta.

Humoristinen kontrasti Holmesin ja Watsonin hahmoissa asettaa elokuvan sen sijaan tyypillisempään buddy-genreen, minkä puitteissa Sherlock Holmes jaksaa viihdyttää. Veljellinen sanailu paljastaa viha-rakkaussuhteen taakse kätkeytyvän kunnioituksen kanssaveljeä kohtaan. Holmesin boheemi habitus ja Watsonin aristokraattinen ylpeys ottavat toistamiseen yhteen, mutta lopulta kaveria autetaan hädässä vaikka viimeiseen saakka. Kolmanneksi ja neljänneksi pyöräksi kaksikon välille tulevatkin Watsonin kihlattu Mary Morstan (Kelly Reilly) ja Irene Adler (Rachel McAdams), vaikka kummatkin jäävät lähinnä syiksi seurausten takana. Kulutettu aika ei jää kuitenkaan aivan hukatuksi, sillä Holmesin ja vastakumppanien yhteinen ruutuaika siunaa katsojilleen useimmiten lainan tai kaksi muistettavaksi. Sherlock Holmes onkin pitkälti Robert Downey Jr.'n show.

Perinteistä irtaudutaan elokuvan kerronnassa. Salapoliisityö jää miltei sivualalle Ritchien tykittäessä toimintakohtausta toisen perään. Hidastuksilla ryyditetyt adrenaliinipiikit muistuttavat kuvastoltaan ohjaajan alkupään tuotoksia, joiden perille viedyissä iskuissa on tosin kevyt kieli poskessa asenne. Laittomissa nyrkkeilyotteluissa viihtyvän ja vastustajansa yhtäällä älyn kuin raa'an voimankin avulla kellistävästä dekkarista piirtyvä kuva ei vastaa kirjoista luotua mielikuvaa. Robert Downey Jr.'n pumpattu keho ei auta asiaa. Ritchien näkemyksellä onkin hyvin vähän tekemistä aiemmin tuttujen ruutuinkarnaatioiden kanssa. Tämä riitasointu saattaa vaikeuttaa katselukokemusta, vaikka toimintakohtauksissa ei omaperäisyyden puutteesta huolimatta ole mitään varsinaista vikaa.

Tekniikka
1.78:1-kuva on vahvasti käsitelty. Tummasävyisen elokuvan vaaleapää on tarkoituksellisesti bloomattu. Tyylikeino pehmentää ylipoltetun valkoisen siedettävämmäksi, mutta keinotekoisemman näköiseksi. Kontrastin vastakkaisessa päässä ei sen sijaan ole moitteen sijaa, vaan pimeissä lokaatioissa nähtävä informaatiomäärä on erinomainen. Tarkkuus on niin ikään standardinomainen, vaikka kärsiikin jossain määrin bloom-tehosteen tuomasta pehmeydestä.

DTS-HD MA 5.1 -raita on vahvasta alapäästä huolimatta tasapainotettu. Kanavaerottelu on pieniä nyansseja lukien täyteläinen ja lähentelee paikoin suoranaista nerokkuutta. Etualalle nousevat kuitenkin perustuksissa tuntuvat matalat taajuudet, jotka kannattelevat Hans Zimmerin johtamaa orkestrointia sekä elokuvan tehosterikkaampia kohtauksia luontevalla painokkuudella. Aggressiivisuudestaan huolimatta LFE-kanava ei kuitenkaan hukuta allensa muuta äänimaailmaa.

Lisämateriaali
Maximum Movie Mode on kommenttiraidan seuraava evoluutio, jossa katsoja seuraa elokuvaa yhdessä ohjaajan kanssa. Elokuvan aikana ruudulla näkyy ja kuuluu kaikenlaista informaatiota kuvagallerioista pieniin dokumentteihin, ja aina väliajoin Ritchie pysäyttää kerronnan kokonaan syventyäkseen johonkin erityiseen yksityiskohtaan. Keinolla saavutetaankin äärimmäisen faktarikas kokemus, vaikka kommentointi sortuukin välillä turhan nippelitiedon jakeluun.

Yllämainitussa nähtävät dokumentit on mahdollisuus katsoa myös yksittäin Focus Points -otsakkeen alta. Yhteiskestoltaan noin puolen tunnin edestä löytyvä materiaali sivuaa muun muassa puvustusta, henkilöhahmoja, käsikirjoitusta,perintöä, tehosteita ja käytettyjä suurnopeuskameroita.

Viimeinen irrallinen lisä on perusmainoskauraa Sherlock Holmes: Reinvented -nimellä varustettuna. Viisitoistaminuuttinen haastatteluja ja videopätkiä elokuvasta yhdistävässä koosteessa saadaan jälleen kuulla, miten kivaa tuotannossa oli, kuinka kaikki ovat erinomaisia näyttelijöitä/ohjaajia/kuvastajia/kahvinkeittäjiä ja kuvattu elokuva se kaikkein paras maailmassa.

Yhteenveto
Sherlock Holmes ei ole se dekkarietsivä, mihin aiemmat elokuvat ja kirjat ovat kokijalleen tutustuttaneet. Vaikka Guy Ritchie käyttääkin ohjenuoranaan kirjailijan alkuperäisopuksia, on varsinaisessa lopputuloksessa liiaksi nähtävillä ohjaajan oma tyyli. Onko tämä hyvä vai huono asia, jääköön itse kunkin päätettäväksi, mutta hyvin vähän sillä on tekemistä varsinaisen Sherlock Holmesin kanssa.