Elokuva
Kotimainen elokuva kaipaa kipeästi uutta verta ja rohkeita nuoria tekijöitä. Heistä yksi on Zaida Bergroth, jo palkituilla lyhytelokuvillaan Lasileuka (2004) ja Heavy Metal (2006) ihastuttanut ohjaaja, joka lunastaa esikoispitkällään Skavabölen pojat kaikki häneen ladatut odotukset. Käsikirjoitus perustuu Antti Raivion samannimiseen näytelmään, joka nousi 1990-luvulla Q-teatterin suursuosikiksi. Bergrothin ohjauksessa yhden sukupolven lapsuudenkokemuksiin pohjaava näytelmä taipuu herkkävaistoiseksi, fantasiaa ja arkirealismia komeasti koplaavaksi elokuvaksi, jonka dialogissa on näytelmällisyyttä jäljellä, mutta joka seisoo tanakasti myös omilla elokuvallisilla jaloillaan.

Rupert (Ilmari Järvenpää) on 9-vuotias ja veljensä Evert (Onni Tommila) kuuden vanha. Pojat viettävät rauhallista ja onnellista elämää kauniaislaisessa ydinperheidyllissä, jonka tukipilarit ovat virkamiesisä Pekka (Martti Suosalo) ja kotiäitinä pojista huolta pitävä Pipa (Leea Klemola). Idylli räsähtää kuitenkin säröille, kun isää alkavat kiinnostaa kotia enemmän alkoholi ja vieraat naiset. Pojat räpiköivät uudessa, pelottavassa tilanteessa miten kuten taitavat, mutta pian käsillä on ihan oikea murhenäytelmä, joka heittää varjonsa poikien nuoruuden ylle. Kymmenen vuotta myöhemmin aikuisuuden kynnykselle varttuneet pojat (Lauri Tilkanen ja Iiro Panula) joutuvat kasvotusten menneisyytensä ja toisilleen tekemiensä lupausten kanssa.

Traagista ja koomista taitavasti yhdistelevä käsikirjoitus on Antti Raivion, Zaida Bergrothin ja Jan Forsströmin yhteistyön tulos, joka tarkastelee avioeroa ja veljeyttä lasten näkökulmasta. Raivion näkemyksellisen alkuperäistekstin painoarvoa ei voi aliarvioida, mutta terävä on Bergrothin elokuvallinen visiokin, jossa poikien mielikuvitusta stimuloivat leikit heräävät eloon maagisen realismin parhaita perinteitä noudattaen ja nykyhetken ja menneen välinen jännite pitää kerrontaa yllä. Bergroth ei hio kulmia, ei vesitä tuskaa eikä harrasta kohderyhmäajattelua, vaan antaa sekä itkun että naurun pulputa vapaasti silloin kun on niiden aika. Ohjauksessa on jotain valtavan vapauttavaa ja pakotonta. Tarina on yleismaailmallinen ja samaistuttava, mutta samalla ilahduttavan omaperäinen.

Elokuvan komeasta näyttelijäkaartista nousee yksi ylitse muiden. Leea Klemola tekee poikien äitinä häkellyttävän roolin, jossa herkkyys ja haavoittuvuus vuorottelevat vahvan särmikkyyden kanssa. Klemola ei koskaan ole ollut mikään tasamaan tallaaja, mutta Pipan roolissa hän rakentaa hahmonsa toisiaan seuraavista ylä- ja alamäistä niin koskettavan kokonaisuuden, että arvoisensa vertailukohteet ovat vähissä. Taustatukea Klemola saa niin ikään mainiosti sisäistetyn roolin tekevältä Martti Suosalolta perheen isänä sekä upealta neljän nuoren näyttelijän kombolta (Ilmari Järvenpää, Onni Tommila, Lauri Tilkanen ja Iiro Panula), jotka tulkitsevat poikien mielenliikkeitä rehellisesti ja pelottomasti. Kaiken yhteen sitoo virheetön 1970- ja 1980-luvun taitteen ajankuva, jonka nostalgisesta vetovoimasta vastuun kantavat kuvaaja Anu Keränen, lavastaja Kaisa Mäkinen ja puvustaja Sari Suominen.

Yhteenveto
Ydinperheen hajoamisesta lasten näkökulmasta kertova tarina on Zaida Bergrothin poikkeuksellisen tuore ja aito esikoispitkä. Vahvan käsikirjoituksen, hienon näyttelijäntyön ja elokuvan kauniin visuaalisen ilmeen lisäksi ilahduttavaa on, että nuori ohjaaja on onnistunut työssään näin täydellisesti.