Elokuva
Kirjailija-käsikirjoittaja Katja Kallion romaani Sooloilua oli sen verran hyvä, että hän sai vakuutettua vastikään virallisesti ohjaajaksi valmistuneen Lauri Nurksen sen elokuvaksi tekemisen kannattavuudesta. Kuten Kuutamolla (2002), Sooloiluakin kertoo naisten ja miesten suhteista. Tällä kertaa kuvio on selkeämpi, ja rakastavaisina nähdään maailmankuulu kapellimestari Joel (Kari-Pekka Toivonen) sekä toimittaja Emma (Saija Lentonen), jotka molemmat joutuvat jätetyiksi samana päivänä. Sattuman oikusta pariskunta tapaa toisensa myös kahteen otteeseen ja toisella kertaa kumpikin ehtii ihastua toisiinsa. Kaikessa kiireessä kuitenkin unohtuu Joelin dementoitunut äiti Lea (Kristiina Elstelä), jota pompotellaan vanhainkotien välillä tämän tästä.

Romanttinen komedia pyörii tämän henkilökolmikon ympärillä. Tarina alkaa erittäin sujuvasti ja vahvasti, mutta loppupuolella lähestytään Kuutamolla-tunnelmia vosu Larissan (Minttu Mustakallio) tungeksiessa väkisin kuvioon mukaan. Myös elokuvan jälkimmäinen puolisko vaikuttaa hieman pitkitetyltä, minkä vuoksi leffa tuntuu kestävän paljon pidempään kuin se tosiasiassa kestää.

Komediaa on mukana sellainen runsaahko määrä, mutta se on eri asia, ketä se naurattaa. Teatterissa tuntuivat nauravan pelkästään naiset. Huumori on näin miehisestä näkökulmasta ihan kelvollista ja paikoin söpöä, mutta silti niin yksinkertaista, ettei se saa nauramaan ääneen. Tunnelman keventäjänä vitsit onnistuvat paremmin, eikä raskaampaa draamaakin sisältävä tarina tunnu siten lainkaan liian raskaalta.

Ihailtavana yksityiskohtana mukaan on saatu yleismaailmallisia elokuvaelementtejä hyperankkoineen. Tällaisten pikkujuttujen myötä tarina kulkee sopivan kaukana realistisuudesta, jotta päähenkilöiden romanssi tuntuu ruusuisemmalta, jopa taianomaiselta, mutta silti tarpeeksi todelliselta, jotta hahmoihin on helppo samaistua. Näyttelijät pitävät päänsä kylmänä, eivätkä oikeasti lähde sooloilemaan liikoja. Kaikki kolme päänäyttelijää hoitavat homman kotiin varsin kiitettävästi, eikä kotimaisuuden aiheuttamia maneereja puske häiritsevästi esille.

Verrattuna Katja Kallion tekstin aiempaan elokuvaukseen, näyttää Sooloilua selkeää kehitystä tapahtuneen. Yhteneväisyyksiä Kuutamolla-elokuvaan on silti havaittavissa sen verran paljon etenkin loppupuolella, että käsikirjoittajan tunnistaminen ei olisi ollut kovin hankalaa ilman faktojakaan. Pitkälti juuri käsistä ja Nurksen ohjausta on kiittäminen siitä, että elokuvan punainen lanka erottuu tarpeeksi selkeänä, ja kohtausten vaihtumiset liukuvat huomaamattomasti tarinan seuraamisen kannalta.

Chisun esittämä tunnuskappale Mun koti ei oo täällä ei ole kovin kummoinen tekele, eikä se jää mieleen, vaikka elokuvaan se muiden kotimaisten kappaleiden tavoin sopiikin varsin hyvin. Äänisuunnittelu on myös varsin huomaamatonta ja yksinkertaista, mutta tarinaa tukevaa. Etenkin konserttikohtaukset kuulostavat hienoilta. Kokonaisuutena voisi sanoa, että Sooloilua on ihastuttava, mutta enemmän naisille suunnattu komedia. Opettaa se ainakin leipomaan pannukakkua.

Yhteenveto
Romanttinen komedia Sooloilua ei ole lainkaan hassumpi filmi. Se vie parhaimmillaan hyvinkin mukanaan, ja mukana on paljon kivoja elementtejä, mutta loppupuolella homma hieman lässähtää. Vaikka loppuratkaisut periaatteessa ovatkin juonen kannalta toimivia, puuttuu niiden ympäriltä se suurin vetovoima, jota alkupuolella nähtiin enemmänkin.