Suomalainen Blood Ceremony Films on indie-elokuviin keskittyvä ryhmä, jonka elokuvat ovat alusta loppuun itsenäisiä teoksia, ja näyttelijät aina maskeeraajiin asti tekevät työnsä palkatta. Kotisivuillaan ryhmä hakeekin jatkuvasti innokkaita elokuvateollisuudesta kiinnostuneita henkilöitä mukaan tuleviin projekteihinsa. Kaikesta paistaa läpi tekijöiden rakkaus elokuvia kohtaan. Kun allekirjoittanut sai neitseellisen kosketuksensa ryhmän uusimpaan elokuvaan, Succubukseen, lensivät vääristyneet ennakkoluulot nopeasti ikkunasta.

Henri (Markus Salo) menettää vain kuukausia aiemmin naimansa vaimon, Lauran (Veera Toivanen), vaikeaan sairauteen. Täysin murtunut Henri ei pysty jatkamaan elämäänsä, vaan masentuu täysin. Kuukaudet vierivät tyhjää tuoppia ja häävideoita katsellessa tai yksinkertaisesti sängyn pohjalla maatessa. Nukkuessaan hän näkee Laurasta yhä toistuvia unia, jotka tuntuvat päättyvän aina samalla lailla. Aidontuntuisten painajaisten tunkeutuessa lopulta myös arkeen, kyseenalaistaa Henri oman mielenterveytensä.

Sami Haaviston ohjaama ja osin tuottama Succubus on ryhmän kolmas kokopitkä elokuva, jonka teko maksoi noin 3000 euroa. Siksipä elokuvan aloitus onkin ehkä niin suuri isku vasten kasvoja: tälläkö tasolla suomalainen indie-teollisuus nykyään on? Toki toinen amatöörituotos, Star Wreck: In the Pirkinning, näytti aiemmin, että kyllä Suomessa osataan ilmaisvoiminkin tehdä laadukasta jälkeä, mutta Succubus vie tämän asteen pidemmälle. Kyseessä ei ole vain kaveriporukan leikkimielinen hulluudenprojekti, vaan alusta asti tarkkaan mietitty ja teknisesti hyvin toteutettu elokuva. Ensimmäiset minuutit voisivat olla mistä tahansa kaupan hyllyiltä löytyvästä elokuvasta.

Siksi onkin harmi, että taso laskee hiljalleen loppua kohden, ja aivan viimeinen puolituntinen on lievä pettymys. Alun jännite ja lievästä laahaavuudestaan huolimatta taidokas kerronta muuttuvat äkillisesti ilman mitään järkevää syytä goreiluksi ja tarpeettoman eroottiseksi. Eksploitaatiossa sikäli ei ole mitään vikaa, mutta ensimmäisen tunnin aikana pedattu elokuva ei näyttänyt mitään viitteitä tästä. Täydellinen käännös tuntuukin hieman väkinäiseltä, ja viimeisten minuuttien orgiat tuntuvat olevan mukana vain siksi, että ne ovat mahdollisia tällaisilla tuotannoilla.

Amatöörivoimin tuotettujen indie-elokuvien suurin ongelma on näyttelijöiden kokemattomuus. Blood Ceremony Films -ryhmän suhteen asia on vielä moninkertainen, sillä elokuvien henkilöstö rekrytoidaan innostuneiden kaduntallaajien joukosta, eikä työalan kokemuksella tai sen puutteella ole väliä. Siksi onkin yllättävää, kuinka laadukasta näyttelytyö Succubuksessa on. Se on samalla todiste tuotantoryhmän tiukoista vaatimuksista. Pääosin pysytään sopivissa rajoissa, eikä ylinäyttelyyn sorruta. Pääosaa esittävä Markus Salo tekee roolissaan suorastaan ilmiömäisen suorituksen, ja hänen epätoivonsa on aitoa ja käsinkosketeltavaa. Muiden roolisuorituksissa on havaittavissa sen sijaan lievää liikayrittämistä, mikä paistaa läpi. Toki poikkeuksia löytyy, mutta Salon kaltaisia suorituksia ei löydy.

Succubuksen kuvauksesta vastaa Maria Ravea, ja jo ensimmäisistä otoksista lähtien on selvää, että kameran takaa löytyy kokemusta. Kamera liikkuu sulavasti, ja kohtausten leikkaukset ja kuvakulmat ovat erittäin elokuvamaisia. Ellen olisi paremmin tiennyt, olisin voinut vaikka vannoa kuvauksen perusteella, ettei kyseessä ole mikään suomalainen amatöörileffa. Taito ei jää pelkästään alkuun, vaan se jatkuu läpi elokuvan. Mitään erikoisia kikkailuja ei ole lähdetty tekemään, vaan äärimmäisen ammattitaitoista ja tyyliin sopivaa kuvakerrontaa, jota katsoo mielellään. Tiukat lähiotokset ja taustalla soiva tunnelmallinen musiikki sopivatkin yhteen erinomaisesti.

Mistä päästäänkin elokuvan musiikkiin, joka kuvauksen lailla onnistui yllättämään positiivisesti. Sävellyksestä vastaa Mikko Mustonen, ja se on sanalla sanoen melankolisen kaunista. Mustosen sävellys onnistuukin vakuuttamaan heti ensimmäisestä nuotista lähtien, ja kuvallinen kerronta tukee hienosti taustalla kuuluvia sävelmiä. Hieno viulu- ja pianosävelmä johdatteleekin katsojan elokuvan alun haikeaan tunnelmaan, ja nousee myöhemmin aina hiljaisuudesta auttamaan painostavaa tunnelmaa.

Yhteenveto
Succubus on onnistunut kauhuelokuva, jota pystyy puutteistaan huolimatta arvostamaan myös ilman vahvoja indie-laseja. Varsinaista kauhua se ei tarjoa, mutta painostava tunnelma on kohdallaan, ja se luodaan oikein keinoin ilman halpaa säikyttelyä. Vaikka keskimääräistä amatöörileffaa paremmasta käsikirjoituksesta onkin kyse, on etenkin lopun suhteen hieman paranneltavaa tällä saralta. Succubus jättää kuitenkin positiivisen maun Blood Ceremony Films -ryhmän elokuvista, ja todistaa, että suomalainen indie-elokuva voi hyvin ja kasvaa yhä laadukkaammaksi.