Elokuva
Idyllinen sukutila Itä-Suomessa kertoo kolmen naisen, äitien ja tyttärien, tarinan. Jatkosodan aikaan 1942 Saima (Irina Björklund) elää pienessä kyläyhteisössä arvostettuna, mutta ylimielisenä pidettynä opettajattarena, odotellen miestään kotiin rintamalta, mutta joutuukin puntaroimaan sydämen ja järjen ääntä tavatessaan Toivon (Leo Honkonen), sodassa haavoittuneen veteraanin. Saiman tytär Tuulikki (Meri Nenonen) yrittää 1970-luvun hippiaatteiden innostamana tarjota omalle tyttärelleen Sallalle (Senja Mäkiaho) jotain aitoa ja puhdasta, mutta avomies Seppo (Kai Vaine) kavereineen tekee haaveen ja käytännön sulavan symbioosin mahdottomaksi. Salla (Elin Pettersdottir) palaa aikuisena vielä kerran nykypäivänä kotitilalleen viimeistelemään väitöskirjaansa, mutta saakin sinnikkään häirikön naapuritilan nuoresta Villestä (Lauri Tanskanen). Sukusaaga sulkeutuu ja talo, jonka pihalta näkee avaruuden paremmin kuin mistään muualta, jää odottamaan seuraavaa lukua.

Hienolla episodielokuvallaan Kohtaamisia vuonna 2010 niin katsojat kuin kriitikotkin vakuuttaneen Saara Cantellin kaunis fresko Tähtitaivas talon yllä tutkiskelee ajan historiaa naisnäkökulmasta, ja saa toisiinsa nivoutuvista kertomuksista sujuvan syklin, joka paitsi paljastaa ihmiskohtalot, antaa ymmärrystä myös alati läsnä olevasta menneisyydestä. Samalla kun Cantell tarkastelee naisen asemaa eri vuosikymmeninä, läpivalaistaan yhtä lailla perimää, sitä, mitä vanhempamme meille jättävät, ja miten saamamme opit ja ajatukset muokkaavat tulevien sukupolvien elämää. Aikatasot sekoittuvat konkreettisestikin elämän lailla, samalla kun kolmen sukupolven kohtalot koskettavat toisiaan.

Cantellin vakikuvaajan Marita Hällforssin kameratyöskentely on tarkkaa ja harkittua, mutta yhtä aikaa myös unenomaisen vaistonvaraista, jonka yhdistää saumattomaksi kokonaisuudeksi aikajanalla vapaasti liikkuvan tarinan siirtymät sujuvasti sulauttavan Saevar Gudmondssonin hallittu leikkaus.

Pääosiin valittu kolmikko tekee tasavahvaa työtä: Irina Björklundin pidätellysti esittämän sivistyneen Saiman tarina kokee täyttymyksensä viileän hienovireisesti, kun taas rennosti irrottelevan Meri Nenosen Tuulikin ekologisen ideologian tuhoaa viinanhuuruinen realismi. Raikkaimman roolisuorituksen tekee islantilainen Elin Pettersdottir, jonka tulkinta akateemisuuteen tunteensa kätkevänä Sallana on kokonaisuuden parasta ja aidointa antia. Miehenpuolikkaista parhaiten pärjää Lauri Tanskasen vallaton Ville, luonnonlapsi, jonka aitous avaa tiukimmatkin padot. Leo Honkonen tulkitsee filosofisen ja sivistyneen Toivon rooli hallitun vähäeleisesti, kun taas Kai Vainen radikaali Seppo kuvitetaan räikeimmin sävyin.

Yhteenveto
Aikuisen tunnelmallinen elokuva, jonka soisi löytävän oman yleisönsä kaiken maailman häjyjen ja jalkapallohuligaanien väliseltä ei-kenenkään-maalta.