Elokuva
Kun lääkäri David Martel (Àlex Brendemühl) sairastuu leukemiaan ja tarvitsee luudinsiirron, hän saa kuulla perheeltään olevansa adoptoitu. Biologisia vanhempiaan etsiessään Martel törmää 1930-luvulla alkaneeseen salattuun historiaan ja mysteeriin lapsista, jotka eivät tunne lainkaan fyysistä kipua. Geneettisen erikoisuuden myötä näille ei ole kehittynyt myöskään kykyä tuntea sääliä tai myötätuntoa, ja näin ollen heistä on suurta hyötyä veristä sisällisotaa kommunisteja vastaan käyvälle Espanjan armeijakunnalle.

Juan Carlos Medinan esikoisenaan ohjaama Tunnottomat jatkaa viime vuosien vahvojen katalaanikauhujen kuten Nimetön (1999) ja Orpokoti (2007) jalanjälijillä. Medinan ja Luiso Berdejon kirjoittama tarina kulkee aidon melankolisesti kohti ainoaa mahdollista loppuratkaisuaan lipsumatta valitsemaltaan tieltä kertaakaan. Viisaasti yliluonnollisuutta kaihtava draama synnyttää pelon enemmänkin ihmistensä käyttämän väkivallan ja heidän käymänsä sodan kautta kuin perinteisin pelottein ja shokein. Koskettava ja traaginen kertomus vertautuu tavallaan myös Guillermo Del Toron mestariteokseen Pan`s Labyrinth (2006), joka yhtä lailla purki kansan jakaneen sisällissodan traumoja, mutta yhdisti kerrontaansa myös valloittavan fantasian, tehokeinon, jota Medina tuntuu vasitellakin kaihtavan.

Sairaskertomuksena Tunnottomat ei suinkaan ole tuulesta temmattu legenda, sillä kyvyttömyys tuntea fyysistä kipua on tieteellisesti tutkittu geneettinen häiriö, perinnöllinen mutaatio nimeltään HSAN2. Sairauteen liittyy toisinaan myös CIPA (HSAN IV) -nimellä kulkeva anhidrosis, kyvyttömyys hikoilla, tai tuottaa kyyneliä. Ilman normaaleja kipusignaaleja syndroomasta kärsivä henkilö voi vahingoittaa helposti itseään tai muita.

Àlex Brendemühl tekee hillityn ja hallitun roolityön keskelle karmeuksien historiaa tempaistavana Martelina, mutta Tunnottomien todellinen dynamo on Tómas Lemarquis sodan keskellä kivun tuottamisen ammattilaiseksi kasvavana kiduttajana, arpien peittämänä ihmishirviö Berkanona.

Yhteenveto
Tunnelmallinen ja kaikessa kauheudessaan kuitenkin kaunis elokuva jatkaa ylväästi hienojen eurohorroreiden voittokulkua.