Elokuva
Saku (Mikko Leppilampi) ja Ässä (Antti Luusuaniemi) ovat olleet kavereita jo alakoulusta, ja nyt, iältään jo kolkyt ja risat, kollit asuvat kimpassa fiiniä kattohuoneistoa stadissa. Saku työskentelee trendikkäästi mainosmaailmassa ja Ässä heittää keikkaa tv-kanavan säämiehenä. Työn ulkopuolinen elämä on pelkkää bailaamista ja alfaurokset keksivät mitä sekopäisimpiä kikkoja haastaakseen toisensa menemään aina vain pidemmälle. Pääasiallisesti miesten keskinäinen kilpailu tähtää kanssaeläjien nöyryyttämiseen ja yleiseen kiusantekoon, mutta hauskaa piisaa kunhan vain yötä riittää. Vaan kun Ässä tapaa Annan (Pihla Viitala), niin kaikki muuttuu. Mies huomaa kaipaavansa rinnalleen jotain aitoa, jotain mitä ei enää ole aikoihin ollut tarjolla yökerhojen baaritiskeillä, ja ennen pitkää pari muuttaakin yhteen ja alkaa suunnitella lapsen hankkimista. Saku taas ei ole ykköshanskansa muutoksesta lainkaan iloissaan ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen bilekaverinsa takaisin.

Lauri Nurksen ohjaama Veijarit on trendikkäästi kasattu, urbaanisuuteen kaikin keinoin pyrkivä komedia, mutta se on aivan liian ilkeä ollakseen hauska. Pääkundit ovat kaikin tavoin vastenmielisiä oman edun tavoittelijoita, joille vastaantulijoista ei ole muuhun kuin nöyryytyksen kohteiksi tai väliaikaisiksi panopuiksi. Mm. Salatuissa elämissä käsikirjoittajan taitojaan väläytelleen Katri Mannisen luoma tarina pyrkii paikoin tekemään viiltäviä huomioita nykyajan hektisestä elämän menosta, ja siitä, kun mikään ei enää riitä, mutta jokaisen ajatuksekkaamman hetken onnistuu ohjaaja piilottamaan epäkeskoisen editoinnin, muka-modernin kuvakielen ja päälle liimatun musiikkiraidan taakse. Hakusessa on myös viiltävät analyysit aikamme ilmiöistä, mutta tapahtumien dynamoiksi tarkoitettua ketkukaksikkoa enemmän ihaillaan kuin kritisoidaan. Herkkyyttä ja ajatuksia ystävyyden syvimmästä olemuksesta Veijarit käsittelee yhtä hellävaroen kuin maansiirtokone.

Pessi Levannon scoressa on paikoin hyvä botne ja rytmeissä riittää käänteitä dramaattisempiinkin kohtauksiin.
Paikoin 1970-lukulaisten blaxploitaatioelokuvien soundit mieleen tuovassa musiikissa on sydäntä ja sielua, mutta draamankaaressa sille ei löydetä aina oikeaa paikkaa. Toinen ääniraidan tukkoon täyttävä lähde on kulttisuosittu Risto -yhtye, jonka melankolisia biisejä ohjaaja käyttää narraattorina ja tympeästi elokuvan tunnelmien alleviivaajana.

Mikko Leppilammen kohtaloksi valkokankailla on muodostunut joko sulkku ensirakastaja tai itseriittoinen nihilisti, eikä Veijareiden Saku anna yhtään tilaa muuttua. Ensimmäisen puolen tunnin aikana Leppilammen hahmo tekee mieli jo kuristaa, mutta loppua kohden karaktääriin saadaan sentään hiukan ryhtiä. Antti Luusuaniemen kohdalla metamorfoosi on uskottava ja aito, bilehirmusta tossuksi muuttuva Ässä on samaistuttava hahmo ilman ylimääräisiä maneereita tai pullisteluja. Pihla Viitalan Anna on elokuvan ainoa täyspäinen naishahmo, muun hameväen esittäessä lähinnä surkuttelevia tai kiukkuisia ongelmamagneetteja.

Yhteenveto
Nimellään Veijarit vihjaisisi mukavan kierosta iltapuhteesta, mutta tarjolle tuodaankin ryyppäämistä, naimista ja rääviä kielenkäyttöä. Kohderyhmä lienee juuri ne kolkyttoista jo vuosia sitten täyttäneet kundit, jotka tuskin lähtevät pintapaikastaan elokuvateatteriin katsomaan peiliin.