Elokuva
Irakissa vuotta aiemmin kovia kokenut Amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Thomas Anders (Rupert Friend) matkaa vuonna 2008 kameramiehensä Sebastian Ganzin (Richard Coyle) kanssa Georgiaan raportoimaan tulenaraksi muuttuvasta tilanteesta presidentti Mihail Shakasvilin (Andy Garcia) johtaman maan kärhämästä mahtinaapurin Venäjän kanssa. Hetkessä konflikti muuttuu avoimeksi sodaksi, kun Venäjän panssarit ja ilmavoimat vyöryvät yli rajan ja journalistit jäävät rintamalle kahden tulen väliin. Pahemmin kuin hyökkääjät, siviiliväestöä kohtelevat oman maan palkkasoturit, joita johtaa eversti Alexandr Demidov (Rade Serbedzija) ja tämän verenhimoinen vasalli Daniil (Mikko Nousiainen), jonka tappamisen halua ei tunnu mikään hirmuteko tyydyttävän. Jenkkireportterit saavat salaa dokumetoitua siviiliväestöä kohtaavan teurastustuokion ja joutuvat pakenemaan paikallisen opettajattaren Tatian (Emmanuelle Chriqui) kanssa perässään kaiken tieltään hävittävä armeijakunta. Andersilla olisi nyt hallussaan materiaalia, joka julkitullessaan muuttaisi länsimaiden suhtautumisen mitättömänä pikkusotana pitämäänsä laukaustenvaihtoon, mutta mikään suurista mediataloista ei suostu antamaan tilaa ohjelmistostaan uutisen julkaisemiselle, varsinkin kun Pekingin olympialaiset vaativat jatkuvaa raportointia urheilullisilla uroteoillaan.

Mannerheimista lätkimään lähteneen Renny Harlinin oli tehtävä se, mitä elokuvaohjaajan on tehtävä, eli hankkiutua nopeasti työn ääreen, ja sellaiseksi löytyi nopeasti yksipuolinen näkemys viisi päivää kestäneestä sodasta Venäjän ja Georgian välillä vuonna 2008. Silkkana välityönä duunattu Viiden päivän sota on tuskin kuitenkaan vaatinut ohjaajaltaan sen suurempaa perehtymistä aiheeseen, kunhan on istunut monitorinsa taakse kontrolloimaan tuhokuvia. Harlinin autenttisilla paikoilla Tbilisissä ja Georgian sotavoimien auliilla tuella kuvaama toimintajytky ei välitä hittojakaan itse tapahtumasta, vaan keskittyy herkeämättä kuvaamaan veristä toimintaa ja räjähdyksiä, joiden parissa Repen kädenjälki toki vaikuttaa yhä ammattimaiselta.

Sinällään Harlinin elokuva onnistui ainakin hetkeksi kiinnittämään huomion itse todellsiin tapahtumiinkin, että se palkittiin pari viikkoa sitten Cinema Without Borders -organisaation Bridging the Borders -palkinnolla. CWB:n perustaja Bijan Tehrani kuvasi palkintoperusteita seuraavasti: ”Renny Harlin käsittelee sodan epähumaaniutta ja epäoikeudenmukaisuutta hienovaraisesti ja taidokkaasti. Viiden päivän sota sallii meidän todistaa palaa lähihistoriaa, josta monet meistä eivät ole edes kuulleet raportoitavan. Harlin tuo esiin kulttuurien välisen yhteistyön, joka toteutuu vaikeina aikoina.” Kuinka vain, Viiden päivän sodan elokuvalliset arvot, joita me siis täällä FimiFINissä käsittelemme enemmän kuin teosten ulkopoliittisia merkityksiä, jäävät rutiinilla tuotettujen ja yleensä suoraan DVD:llä julkaistavien väkivaltaisten toimintapläjäysten tasolle.

Käsikirjoituksen David Battlen alkuperäisaiheen pohjalta rustasi suomalaissyntyinen Mikko Alanne, jonka uran etsikkoaika oli jo jokunen vuosi sitten miehen työstäessä Oliver Stonelle adaptiota Vietnamin sotaan sijoittuvasta Pinkvillen tapauksesta. Stone ei työhön tarttunut, eikä kukaan muukaan ja Pinkville jäi ainakin toistaiseksi tekemättä. Sen sijaan, että Viiden päivän sota keskittyisi tapauksen todellisiin politikointeihin ja syvimpiin syihin konfliktin takana, tai edes etäisesti sivuaisi sotareporttereiden raskasta ja vaativaa työtä maailma eri kriisikeskuksissa, Alanteen näkemys uutistyöstä on sarjakuvamainen ketju hävitystä ja kuolemaa. Viiden päivän sota on propagandistinen avokämmen Venäjän poskelle, joka ei suinkaan kääntänyt toista, vaan jo elokuvan tekovaiheessa protestoi äänekkäästi sitä vastaan.

Alanteen käsikirjoitus nostaa myös presidentti Mihail Shakasvilin suureksi humanistiksi, joka kansansa jumaloimana strategistina, mutta ilman muun maailman tukea näytti uhittelevalle naapurille närhen munat ja elvisteli ammuskelun jälkeen pelastajana. Rauhaa rakastavaan maahan raukkamaisesti ilman ennakkovaroitusta iskeneet hyökkääjät esitellään pelkästään likaisina raakalaisina, joiden suurinta hupia taistelujen lomassa oli tappaa naisia ja lapsia, muun perheen ja suvun joutuessa seuraamaan etnistä puhdistusta aitiopaikalta.

Jo ajat sitten parhaat päivänsä nähneen säveltäjän Trevor Rabinin uran onnistuneimmaksi hetkeksi voidaan laskea 1990-luvulla työstetyt syntikkajumputukset Con Air - Lento vapauteen (1997) sekä Armageddon ja Valtion vihollinen (Enemy of The State, molemmat 1998). 5 Days of Warin soundtrackilla Rabin jatkaa tutulla muilta lainatulla tiellä, eikä tosiasiassa vaikuta millään tavalla siirtyneensä uudelle vuosituhannelle. Checco Varesen kuvaus yhdistettynä Brian Berdanin editointiin saa toimintakohtauksiin aikaan muutaman hektisemmän hetken, mutta muuten tekniikkakin tuntuu tyytyneen osaansa ilman sen suurempaa kunnianhimoa.

Mitättömiä sivurooleja aiemmin tahonnut Rupert Friend on olmimainen ilmestys sankariksi, väritön ja tyystin ilman karismaa. Richard Coylen osa kuvaaja Ganzina on pikkutuhmia anekdootteja laukovana bilehirmuna tuhannesti nähty sidekick, ja Emmanuelle Chriqui perhettään etsivänä paikallisena niin ikään tuttu ilmestys kymmenistä paremmistakin elokuvista. Katastrofista nimeltä Mannerheim Harlinin kyljessä Georgiaan tilipussiaan kasvattamaan lähtenyt Mikko Nousiainen yrittää kaikkensa huonoa englantia ja huonoa venäjää puhuvana tatuoituna tappajarikollisena, mutta roolihahmo ei anna mahdollisuuksia muuhun kuin irvistelyyn.

Andy Garcia karjuu Shakasvilina sen verran hurjasti, että sai kehut jopa presidentiltä itseltään. Sivurooleissa nähdään muun muassa Heather Graham Andersin esittämän totuudenetsijän mielitiettynä kollegana, television entinen Teräsmies Dean Cain turvonneena CIA:n konsulttina Chris Bailotina ja Rennyn kanssa aiemminkin viihtynyt ja nykyään varmaan 50 pikkuroolia missä tahansa elokuvissa tekevä ja yhä lihova Val Kilmer veteraanireportteri Dutchmanina. Johnathon Schaech on aina hädän hetkellä kuin taivaan lahjana paikalle entävä erikoisjoukkojen kapteeni Rezo Avaliani.

Yhteenveto
Liki parituntiseksi venytetty persoonaton sotafilkka voi toimia kiksinsä pleikkarin Call of Dutyista hakeville adrenaaliinifriikeille, mutta taiston todellisia syitä ja seurauksia odottavalle se ei anna mitään muuta kuin verta, suolenpätkiä ja suoraselkäisen ja läpinäkyvän jenkkisankarin.