Elokuva
Ankaran Vera Draken (2004) ja pirteän Happy-Go-Luckyn (2008) jälkeen brittikonkari Mike Leigh palaa lempeämpien, murrettujen sävyjen pariin. Keskiluokkaista elämänmenoa realistisesti kuvaava draama Vuosi elämästä (2010) on tunnelmaltaan lähempänä Leigh'n elokuvia Salaisuuksia ja valheita (1996) ja Career Girls – uranaisia (1997). Hymy ja haikeus ovat yhtä aikaa läsnä ja olennaisin tallella: kun psykologisesti ja sosiaalisesti tarkka henkilökuvaus ja todentuntuinen dialogi yhdistetään Leigh'n järkähtämättömään humanismiin, on tuloksena yksi ohjaajan onnistuneimmista ja myös käsikirjoitukseltaan vahvimmista töistä.

Elokuva seuraa nimensä mukaisesti vuoden kiertoa yhden perheen ja heidän ystäviensä elämässä. Viisikymppiset Tom (Jim Broadbent) ja Gerri (Ruth Sheen) ovat vuosien kuluessa yhteen hitsautunut aviopari, joiden koti on lämpöä tulvillaan oleva turvapaikka myös pariskunnan lähipiirille, eritoten Gerrin työkaverille Marylle (Lesley Manville) ja Tomin ystävälle Kenille (Peter Wight). Myös perheen aikuinen poika Joe (Oliver Maltman) vierailee vanhempiensa luona mielellään. Itsepintaisesti nuoruutensa perään haikaileva Mary ja syöpöttelystä ja juopottelusta lohtua hakeva Ken ovat kokeneet elämässään suuria pettymyksiä, mutta vastoinkäymisiltä eivät ole välttyneet Tom ja Gerrikään. Henkilöiden vuoteen mahtuu runsaasti niin ilonaiheita kuin murheitakin.

Huokoisessa, vapaasti hengittävässä elokuvassa ei ole juonta kuin nimeksi, eikä se sellaista kaipaakaan: pääosassa ovat psykologisesti tarkat henkilökuvat, joita hahmotellaan Leigh'lle ominaiseen dialogivetoiseen tapaan. Leigh jakaa teoksensa vuodenaikojen mukaan neljään osaan. Henkilöt kokevat vuodessa paljon, mutta suurin osa varsinaisesta toiminnasta tapahtuu episodien välissä. Neljässä jaksossa keskitytään kuvaamaan hahmojen välisiä suhteita sekä yhteisön ja ympäristön vaikutusta heidän minäkuvaansa ja tapaan arvottaa tekemisiään. Pohjimmiltaan elokuvassa on kyse ihmiseloon väistämättä kuuluvasta surusta, jota toiset käsittelevät ja hyväksyvät, toiset yrittävät piilottaa ja katkeroituvat. Temaattisena tiekarttana toimii elokuvan paljonpuhuva ja muusta elokuvasta juonellisesti irrallinen prologi, jossa Imelda Staunton näyttää hyytävän taitavasti, millaiseen jamaan ihminen joutuu, jos hän ei käsittele murheitaan eikä suostu muuttamaan elämäänsä.

Roolitus on jälleen kerran osunut nappiin. Leigh'n ensemblen kiinnostavin kiinnitys on Marya esittävä Lesley Manville, joka tekee huikean roolin oman elämänsä ohjakset kadottaneena ja koko olemukseltaan hauraana ja hermostuneena naisena, jonka elämä on lipunut sormien välistä hieman toisella tapaa kuin hän olisi toivonut. Mary, joka yrittää piilottaa yhä surullisemmaksi käyvää sieluaan höpötyksen ja näennäisen pirteyden taakse, on jälleen yksi lenkki Leigh'n vahvojen (anti)sankarittarien ketjuun. Nainen pukeutuu, käyttäytyy ja ratkoo ongelmiaan kuin teini, ja on liian tohkeissaan omasta olemisestaan kyetäkseen näkemään muita. Ystäviensä tuesta huolimatta hän kykenee tekemään vain lähinnä hellyttäviksi luonnehdittavia aikuistumisyrityksiä. Siinä missä Gerri ja Tom hyväksyvät ajan kulumisen ja osaavat ottaa siitä hyvät asiat irti (tarkoittipa se sitten puutarhan hoitamista ja sen sadosta nauttimista tai aikuisen pojan elämän seuraamista), on aika Marylle pelkkää myrkkyä, joka vie häntä yhä kauemmaksi unelmistaan. Vaikka Tomin ja Gerrin koti on henkilöiden tukikohta ja elokuvan tärkein näyttämö, taipuu käsikirjoitus loppua kohden yhä selvemmin nostamaan nimenomaan Marya esiin elokuvan keskushenkilönä.

Leigh ei tuomitse, muttei myöskään päästä henkilöitään helpolla. Lähemmässä tarkastelussa kaikista löytyy jotain epämiellyttävää. Ohjaajan katse on lempeän isähahmon katse, mikä ei kuitenkaan tee näkymistä yhtään vähemmän tarkkarajaisia tai julmia. Moniulotteisissa hahmoissa on psykologista syvyyttä, eikä elokuvaa katso tyhjiin yhdellä kertaa. Leigh'n luottokuvaaja Dick Pope käsittelee henkilöitä tarvittavalla lämmöllä ja kunnioituksella ja löytää sävyjä niin vuodenajan mukaan muuttuvasta luonnosta kuin erilaisissa valoissa kylpevistä koti-interiööreistäkin.

Yhteenveto
Vuosi elämästä on kypsä ja monitasoinen tutkielma ihmiselämään väistämättä kuuluvista vastoinkäymisistä. Viipyilevän, ajatuksellisesti terävän ja aika lailla täydellisen Mike Leigh -draaman kruunu on Lesley Manvillen mieleenpainuva roolityö hakoteillä hapuilevana Maryna.