Elokuva
Viiltävän kylmän Pikku Odessan (1994) myötä vuosikymmenen lupauksena Quentin Tarantinon ja David Fincherin rinnalla juhlittu James Gray (s. 1969) antoi odottaa seuraavaa elokuvaansa, esikoisohjausta kovasti muistuttavaa rikos/perhekronikkaa The Yards (2000) merkillisen pitkään. Aikajana myös viimeksi mainitun ja We Own the Nightin välillä venyi, osittain tuotannollisten ongelmien vuoksi. Vaikka tekijä ei vieläkään täysin lunasta debyytin asettamia odotuksia uran jatkolle, kyseessä on lajissaan realistinen ja sävyiltään yllättävänkin raadollinen rikoselokuva.  

Brooklyn, New York, vuonna 1988. Kaupungin huumebisneksen ytimessä vaikuttaa Bobby Green (Joaquin Phoenix), kulissina venäläisgangsterien omistama luksus-yökerho. Suosittu mies elää leveästi, juhlii harva se ilta ja käsipuolessa kujertaa puertoricolainen tyttöystävä Amada (Eva Mendes). Oikeaan perheeseensä hänellä on kuitenkin vähemmän lämpimät välit. Itse asiassa Bobby on ottanut heihin tarkoituksella etäisyyttä, vaihtanut jopa sukunimensä. Parempi niin, sillä sekä veli Joseph "Joe" Grusinsky  (Mark Wahlberg) että isä Albert "Bert" Grusinsky (Robert Duvall) ovat poliisisuvun tunnettuja jäseniä ja Bobbyn isännöimän yökerhon omistavan mafioson veljenpojan, arvaamattoman Vadim Nezhinskin (Alex Veadov), kintereillä. Kohtalokkaan pidätysoperaation jälkimainingeissa Bobby joutuu vaikean valinnan eteen ja pian koko perheellä on henki höllässä. 

Myös kolmannen elokuvansa kotikaupunkiinsa ja samojen teemojen ympärille sijoittava ohjaaja-käsikirjoittaja Gray kertoo jälleen traagisen tarinan kahden veljeksen ja isän tulehtuneista väleistä. Ilmeisen henkilökohtaisesta aiheesta viestii myös Pikku Odessassa voimakkaasti esillä olleen venäläisen kulttuuriperinnön esilletuonti. Grayn isovanhemmat olivatkin Venäjän siirtolaisia. Glamourin ja päihteiden kyllästämät neonvalot sykkivät 80-luvun juppikauden sielunmessun tahdissa, kunnes trillerin on aika kasvaa miltei shakespearelaisen melodraaman mittoihin. Vaikka taitavasti henkilötasolla operoiva lopputulos on tehokkaan tunnelmallinen ja kuviltaan voimakas, sen käänteet ovat ikävän arvattavia ja varsinkin finaali sortuu kuluneimpiin konventioihin.    

Minkä We Own the Night häviää tarinassa, se paikkaa visuaalisesti väkevässä toteutuksessa. Etenkin tiukan riisutuissa, autenttisissa toiminta- ja takaa-ajokohtauksissa Gray osoittaa olevansa jopa Michael Mannin ja William Friedkinin kaltainen virtuoosi. Niistä tuleekin mieleen etenkin jälkimmäisen modernin poliisielokuvan klassikot Kovaotteiset miehet (1971) ja Elää ja kuolla L.A:ssa (1985). 

Viimeistään sielukkaan Johnny Cash -elämäkerran Walk the Line (2005) myötä nuorena nukkuneen River- veljensä veroiseksi lahjakkuudeksi tunnustettu Joaquin Phoenix hallitsee elokuvaa täysin. Vahva eläytyminen rajuun rooliin tekee poikkeuksellisen painavan vaikutuksen. The Departedissa (2006) kyntensä näyttänyt Mark Wahlberg ja vanha mestari Robert Duvall ovat enemmän sivussa, mutta molempien presenssi
juuri niin vankkaa kuin odottaa sopiikin. Yleensä lähinnä kaula-aukollaan näytellyt Eva Mendes pääsee kerrankin esittelemään laajempaa tunneskaalaa, mutta roolin merkitys jää lopulta kovin epäolennaiseksi. 

Yhteenveto
New Yorkin poliisin katurikosyksikön tunnuslauseen mukaan nimetty We Own the Night on taitavan ohjaajan ja karismaattisten näyttelijöiden kylmänviileä yhteistyö, jonka turhankin tuttu tarina ei ole aivan tasapainossa tehokkaan toteutuksen kanssa.