Elokuva
Annie (Scarlett Johansson) on juuri collegesta valmistunut nuori nainen, joka opintojenjälkeistä työpaikkaa etsiessään yht’äkkiä tajuaa, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, kuka hän on tai mitä hän elämältään haluaa. Äiti toivoo tyttärelleen rahakasta bisnesuraa, mutta kohtalon oikusta Annie löytää itsensä viettämästä välivuotta erään manhattanilaisperheen lastenhoitajana. Helpoksi luultu työ onkin kaikkea muuta: perheen äiti (Laura Linney) on onneton ja takakireä orjuuttaja, isä (Paul Giamatti) poissaoleva ja vaimoaan pettävä uraohjus ja lapsi pilalle hemmoteltu lellipentu. Annien pakkaa sekoittaa vielä samassa talossa asuva salskea nuorimies, jonka kanssa olisi romanssi tuloillaan, jos vain yksityiselämä ei olisi työnantajan kieltämien asioiden listalla.

Nanny Diaries perustuu Emma McLaughlinin ja Nicola Krausin samannimiseen satiiriseen bestseller-romaaniin, jonka kirjoittajat ovat väitetysti itse työskennelleet vuosikausia Manhattanilla lastenhoitajina. Sääliksi käy, jos ihmiskuvaukset osuvat lähellekään totuutta: Upper East Siden rikkaat naisrukat esitetään varsinaisina hirviömammoina, jotka toteuttavat itseään miehensä lompakon kautta, eivätkä tunne lapsiaan lainkaan. Irvokkaat, stereotyyppiset naisenkuvatukset eivät kuitenkaan herätä katsojassa sen kummemmin huvitusta kuin sympatiaakaan, sillä ihmistyyppi itsessään on jenkkikomedioiden vakiokuvastoa. Mitään uutta hahmoon ei löydetä, vaikka hauska Laura Linney tekeekin perheenäitinä mainion roolin.

American Splendorilla (2003) ihastuttanut, elokuvansa yhdessä ohjaava ja käsikirjoittava työpari Shari Springer Berman ja Robert Pulcini iskee Nanny Diariesissa kirveensä kiveen. Nuoren naisen kasvukertomus alkaa leppoisan rentona ja kohtuullisen vetävänäkin viihde-elokuvana, mutta tukehtuu ennalta-arvattavuuteensa jo ennen puoliväliä. Tunti ja kolme varttia pitkäpiimäistä ”satiiria” tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Elokuva yhtä aikaa ironisoi amerikkalaista yläluokkaa ja yrittää ymmärtää sitä, ja kierrättää samalla puhkikuluneita yläluokka/keskiluokka- ja Manhattan/suburbia-kliseitä. Hyväosaisten amerikkalaisten ongelmatkaan eivät juuri kosketa. Annien rooli on kummallisen puutteellisesti motivoitu, sillä mitään hyvää syytä pysyä helvetillisessä lastenhoitopestissä ei osata esittää.

Nanny Diaries on puhdasta hömppää, joka toimiakseen vaatisi joko hauskan tarinan tai oivaltavia roolisuorituksia. Siinä missä elokuvan selkeä esikuva Paholainen pukeutuu Pradaan (2006) toimi Meryl Streepin suvereniteetin ja Streep–Hathaway-parivaljakon vuorovaikutuksen ansiosta, ei Nanny Diariesissa oikein ole hahmoja, joista saisi otetta. Suloinen Annie on persoonaton heittopussi ja sivuhenkilöt aivan liian yksiulotteisia. Linneyn ja Giamattin kaltaiset ammattilaiset toki tekevät parhaansa sillä vähällä materiaalilla, jota käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta paljon näyteltävää ei heillekään jää. Lastenhoitajan rooliin aivan liian glamoröösi Scarlett Johansson ei vakuuta komediennena.

Yhteenveto
Nanny Diaries on romanttinen komedia, joka ei ole romanttinen eikä oikein hauskakaan. Umpitylsillä stereotypioilla pelaava kaavamainen käsikirjoitus ei jätä nimekkäälle näyttelijäkaartille juurikaan onnistumisen edellytyksiä. Ulkoisesti elokuva edustaa moitteetonta, vauhdikkaasti etenevää Hollywood-huttua, joka ei tarjoa yllätyksiä suuntaan eikä toiseen.