Elokuva
Henry Millerin ohjaama psykologinen trilleri Anamorph kertoo neuroottisesta rikostutkijasta Stan Aubraysta (Willem Dafoe), joka onnistuu nappaamaan kohutun ja kammotun sarjamurhaajan New Yorkissa. Lyhyen tauon jälkeen omintakeisen taiteelliset murhat kuitenkin jatkuvat, ja poliisilaitos epäilee jonkun kopioivan edesmennyttä sarjamurhaajaa. Juttuun kiinnitetty Aubray joutuu kamppailemaan menneisyytensä demonien kanssa, mies kun hyllytti edellisen murhatutkinnan ohella myös kasan henkilökohtaisia ongelmiaan. Palapelin palaset alkavat loksahdella paikoilleen sitä mukaa kun ohjaaja Miller niitä vaivautuu tarjoilemaan. Kasaan koottu lopullinen kuva osoittautuu kuitenkin kovin yhdentekeväksi.

Tusinatrilleri Anamorph on heppoisesta sisällöstään huolimatta rakenteeltaan varsin raskas elokuva, sillä tarinankuljetusta jarruttavat jankuttavat takaumat ja tiedon turha takataskuihin sullominen. Katsoja heitetään keskelle irtonaisia keskusteluja ilman mitään pohjustusta, jotta sisällöllinen merkitys voidaan taikoa esiin viimeisellä kolmanneksella. Metodille ei ole sen enempää mitään järkiperäistä syytä, kunhan kujeillaan pelkän tyylin vuoksi. Anamorph keskittyykin pitkälti turhanpäiväiseen kikkailuun ja pakenee siten kehnoa tarinaa ja kierrätyksestä johtuvaa ennalta-arvattavuutta. Perinteisen suoraviivaisena sarjamurhaajatrillerinä Anamorph olisi ollut, ei välttämättä parempi, mutta ainakin harmittomampi.

Melkeinpä ilahduttavinta elokuvassa on nähdä Willem Dafoe pääosassa, ja kelpo työtä mies kässärin puitteissa tekeekin. Roolihahmo on vain kirjoitettu osittain onton teennäiseksi, mikä tuntuu olevan elokuvan kantava teema. Anamorph ei yrityksistään huolimatta kykene kuvaamaan tutkijoitaan kovin ammattimaisina, vaan tekee kerta toisensa jälkeen halpoja ratkaisuja miellyttääkseen katsojaa. Rikostutkijoiden dialogi on rikossarjoille tyypillistä rautalangan taivuttelua, ikään kuin kollegat eivät koskaan ymmärtäisi, mistä tarkalleen on kyse ilman yksityiskohtaista termien pilkkomista.

Keltanokkaisempaa tutkijaa esittää Scott Speedman, joka teki aikanaan onnistuneen siirtymän Felicity-sarjasta Anamorphia huomattavasti parempaan kyttätrilleriin Dark Blue (2002). Speedman vakuuttaa sivuroolissaan, mutta hahmolla ei ole juuri muuta tekemistä kuin jolkutella vastahakoisen Aubrayn perässä. Aina vähintäänkin mukiin menevä Peter Stormare esittää epämääräistä antiikkikauppiasta, jonka kanssa Aubray tuntuu keskustelevan enemmän tutkimistaan murhista kuin kollegoidensa kanssa. Hahmoa vaivaa kaikkien muiden sivuhahmojen ohella tietty turhanpäiväisyys ja ontuva linkittyminen itse tarinaan.

Visuaalisesti Anamorph on varsin näyttävä, joskin villeine muokkauksineen välillä jopa päällekäyvä. Kuvallinen anti tuntuu muutenkin olleen tekijätiimin ykkösprioriteetti. Elokuva yrittää kilpailla Se7enin (1995) kanssa siitä, kuinka graafisen puistattaviksi rikospaikat voidaan lavastaa. Myös murhat ja niihin liittyvät uhrien sommittelut tuntuvat hakeneen inspiraatiota edellä mainitusta elokuvasta, vaikka ideologian tilalla onkin pelkkä taiteellinen tarkoitus ja perspektiivillä leikitteleminen. Mitään tyhjentävää tästä ei saada taiottua irti, vaan veikeästi vaaniva psykologinen trilleri osoittautuu lopulta lähinnä puuduttavaksi sekamelskaksi. 

Tekniikka
DVD:n anamorfinen 2.35:1-suhteen kuva on laadultaan perustasoa. Tummat pinnat puuroutuvat aika ajoin, mutta muuten kuva on tasokas ja väreiltään kirkas. Dolby Digital 5.1 -ääniraidan lisäksi levyltä löytyy myös DTS-raita. Äänet toistuvat kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti ja dynaamisesti.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto
Visuaalisesti näyttävä ja kelvollisilla näyttelijöillä varustettu Anamorph on jopa tusinatrilleriksi melko kömpelö, eikä elokuva onnistu nousemaan missään vaiheessa kunnolla jaloilleen.