Elokuva

Viimeisen suuren sodan aikana ihmiskunta meni järjettömyydessään vihdoin liian pitkälle. Kun rauhantahtoisen tiedemiehen (Alan Oppenheimer) uusin innovaatio valjastettiin megalomaanisen diktaattorin (Tom Kane) suurudenhullujen visioiden vasalliksi, lähtölaskenta joukkotuhoon alkoi. Viimeiseksi puolustuskeinoksi luodut massiiviset sotakoneet kääntyivät luojiaan vastaan ja tuhosivat planeetalta elämän miltei kokonaan.

Tähän maailmaan syntyy pelkästään numerolla Yhdeksän (Elijah Wood) nimetty, säkkikankaasta ja kiikarisilmistä kokoon kursittu räsynuken näköinen sankari, jolla on edessään suuri missio. Tutustuttuaan edeltäjiinsä, ulkomuodoiltaan miltei samankaltaisiin numeroihin 1-8, Yhdeksän pääsee pian selville vallitsevasta tilanteesta, jossa punaisilla silmillä varustetut, kävelevät, ryömivät ja lentävät koneet haravoivat poltettua maata etsien elonmerkkejä. Taistelu tuntuu toivottomalta ylivertaista ja tunteetonta vihollista vastaan, mutta Yhdeksän on saanut luojaltaan jotain, mikä voi kääntää tapahtumien kulun.

Shane Ackerin visionäärinen animaatio 9 koki ensimmäisen tulemisensa jo vuonna 2005, kun ohjaajan samanniminen lyhytelokuva sai Oscar-ehdokkuuden. 11-minuuttinen, täysin dialogista vapaa työnäyte vakuutti mm. Tim Burtonin, joka hyppäsi tuottajan jakkaralle nyt ensi-iltansa saavaan kokopitkään, ja nappasipa ylistetty auteur mukaansa vielä toisenkin visuaalisesta kädenjäljestään tunnetun taiteilijan, kazakstanilaisen ohjaajan (mm. Night Watch (2004), Day Watch (2006), Wanted (2008)) Timur Bekmambetovin.

Ackerin omaan tarinaan perustuva 9 on synkkä dystopia ajasta, joka on kaiketi ollut tai ainakin tulee olemaan, mikäli rauhaisa rinnakkaiselo kansakuntien välillä jatkuu samaan tapaan kuin tähänkin asti. Maisemat muistuttavat tuperintuhkaksi pommitettua Berliiniä, mutta monimutkainen teknologia siirtää kalenteria huomattavasti eteenpäin viime vuosisadalta. Ohjaajan Star Wars -fanitus ei jää sokealtakaan huomaamatta, sillä niin paljon metallisissa tuhon tuojissa on muistumia George Lucasin ja kumppaneiden keksimistä sotakoneista. Samalla tapaa tuttuja tuntoja löytyy myös Terminaattoreista ja Transformerseista.

Pääpaino kokonaisuudessa on toiminnallisissa jaksoissa, joissa ryhmä räjähtäneen näköisiä räsynukkeja taistelee alkeellisin asein tunteetonta vihollista vastaan, mutta kuin varkain Acker ja toinen käsikirjoittaja, Pamela Pettler, saavat pukattua mukaan myös suuren sydämen ja finaalin, joka avautuu aivan eri tavalla kuin seikkailun alussa olisi edes osannut kuvitella.

Ääninäyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä: Elijah Wood rohkeana ”Ysinä” on sopivasti innostunut, John C. Reilly uskollisena luutnantti Viitosena koskettavan rehellinen, Christopher Plummer räsyryhmää vanhojen opetusten mukaan johtavana Ykkösenä arvokkuutta hehkuva ja Jennifer Connelly ryhmän ainoana naispuolisena jäsenenä, tuleen tulella vastaavana numero Seitsemänä kuin naarasleijona. Parhaiten persoonallisista pikkutyypeistä erottuu verbaliikallaan Crispin Gloverin väkivaltaan luottava Kuutonen, jolle ei ole älyn lahjoja suotu lähellekään yhtä paljoa kuin kokoa ja massaa.

Danny Elfmanin ja Deborah Lurien score on surumielisen musertavaa melankolimurinaa, jota tehostellaan suurella kuorolla. Elfmanin tuotantoon tutustuneet löytävät kyllä tukun miehelle ominaisia kikkoja, temmon vaihtoja ja sointukulun nyrjäyttäviä käänteitä, mutta kokonaisuutena 9:n soundtrack pysyy tunnelmaltaan elokuvalle uskollisena. Mollivoitoinen, mutta jännästi leikkisä johdanto Introductions, horrorsävelin ulvova Winged Beast, koskettavan kuulas Burial ja finaalin komea tupla, The Purpose / Release, ansaitsevat kyllä paikkansa Danny Elfmanin suuressa nuottikirjassa. 

Yhteenveto

Omaperäinen animaatio 9 jää pitkäksi aikaa mieleen muhimaan, sillä sen kertoma tarina kasvaa yksityisestä yleiseen ja valaa omalla surullisen kauniilla tavallaan uskoa huomiseen.