Elokuva
Kolmen ystävyksen, Lorin (Shantel VanShanten), Huntin (Nick Zano) ja Janetin (Haley Webb) Nascar-kisat menevät mönkään, kun ryhmän fiksuin lenkki Nick (Bobby Campo) saa kesken kilpailua ennenäyn, jossa kolari radalla aiheuttaa täysimittaisen katastrofin tappaen hänet, hänen ystävänsä ja lukuisia muita paikallaolijoita.
Kavereidensa kovaäänisestä vastustuksesta huolimatta Nick saa raahattua seurueensa, ja muutaman sivullisenkin, ulos areenalta juuri hetkeä ennen kuin helvetti pääsee valloilleen.

Myöhemmin tuhosta pelastuneet päättelevät olevansa onnekkaita onnistuttuaan huijaamaan kuolemaa, mutta kun survivaali toisensa jälkeen kohtaa noutajan toinen toistaan rumemmin, jäljelle jääneet päättävät vetää tuota suurta tasavertaistajaa höplästä. Ja kuten jo aiemminkin on tullut todistettua, viikatemiehen lähtölistaa on turha mennä sorkkimaan, sillä kerran kutsun saaneet tullaan tavalla tai toisella noutamaan joka tapauksessa.

Neljänteen osaan tultaessa olisi luullut edes jonkun elokuvan tuotantoryhmästä ehdottaneen aihepiirin laajentamista tai tapahtumaketjut alkuun saattavien mystisten voimien tarkempaa analysointia, mutta ei: yksinkertaisesti The Final Destination -nimellä siunattu nelonen tyytyy toistamaan samaa kaavaa, eikä tuo formaattiin muuta uutta kuin paikoin nokkelasti käytetyn kolmannen ulottuvuuden. Katsojan naamalle paiskotaan verta, ruumiinkappaleita ja monenmoisia teräviä esineitä mukavan inspiroituneesti, mutta kokonaisuuden läpituttuus verottaa kokemuksesta aimo annoksen tuoreutta.

Stuntmiehestä apulaisohjaajan pestin kautta koko keikan käskyttäjäksi ryhtyneen David R. Ellisin (mm. Final Destination 2 (2003), Snakes on the Plane (2006)) eduksi on sanottava, että mies ei turhia kursaile graafisten tappotapojen esittelyissään, vaan antaa genrelle elintärkeää groteskia hurmetta roiskua koko kankaan leveydeltä.
Varsinkin vetävästi kuvattu ja editoitu kauneussalonkijakso toimii mainiosti ohjaajan ripotellessa pitkään dominoefektiinsä lukuisia vääriä vihjeitä, pikkunokkelia sumutuksia ja sysimustaa huumoria. Moinen purskuttelu ei kuitenkaan riitä pitkässä juoksussa edes sidosaineiksi irrallisille kohtauksille, joita kehitellään paikoin kekseliäästi, paikoin väsyneen veltosti.

Nimettömät nuoret näyttelijät ovat pelkkää veriviljaa Ellisin ohjaamalle humpuukipuimurille, pojat salskeita kehonrakentajia ja tytöt keuhkokkaita kaunottaria. Jotenkin Tuho-osaston Zach Braffia muistuttavan Bobby Campon johtama teinilauma jää persoonattomiksi tusinakasvoiksi päälle käyvien digi- ja 3D-tehosteiden sekamelskassa. Ainoa karaktääri, joka tuo edes hitusen vakuuttavuutta tapahtumiin on monien laatukuvien (mm. Forrest Gump (1994), Heat (1995), Buffalo Soldiers (1997), Lucky Number Slevin (2006)) luottosivari Mykelti Williamson, jonka roolihahmon, turvallisuusmies Georgen kohtalosta, on jopa pikkuisen harmissaan.

Brian Tylerin score ulvoo ja kirskuu koneiden ja särökitaroiden sarjatulessa. Musiikki on päälle käyvää, rouheaa ja pitkälti tylystä death metallista temponsa ja instrumenttivalikoimansa hakevaa raakaa elokuvamusiikkia. Tylerin onnistuneempiin esityksiin (hypnoottinen Frailty (2001), sekopäinen Bubba-Ho-Tep (2002), herooinen Annapolis (2006), komea Rambo (2008) ja hyperjytke Fast & Furious (2009)) verrattuna The Final Destinationin soundtrack on vasurilla tuotettua täytettä.

Yhteenveto
Gorea goren vuoksi sopii motoksi alkuperäisen viehätyksensä jo ensimmäisessä osassa menettäneelle FD-franchiselle. Vain ja ainoastaan yksityiskohtaisilla ja paikoin ajatellun arkkitehtuurisesti suunnitelluilla hengenlähdöillään vinosti viihdyttävää humpuukihorroria katselee kuitenkin paljon mieluummin kuin omaan oksennukseensa jo ajat sitten tukehtunutta Saw-saagaa.