Elokuva
Thomas on Miika Soinin Taideteollisen korkeakoulun lopputyö, joka valmistui jo vuonna 2008. Elokuva on kiertänyt ahkerasti niin kotimaisilla kuin kansainvälisilläkin festivaaleilla, mutta saa syystä tai toisesta Suomen teatteriensi-iltansa vasta nyt. Teatterikierros on yllättävä siksikin, että elokuva esitettiin meillä televisiossa jo viime jouluna. Pienimuotoisen draaman minimalismi toimii hyvin myös suurella kankaalla, vaikka teos rakenteeltaan muistuttaakin enemmän lyhytelokuvaa kuin pitkää fiktiota.
Helsinkiläinen Thomas (Lasse Pöysti) on vanhan kivitalon kellarikerroksessa asuva yksinäinen vanhus, jonka päivät ovat kovasti toistensa kaltaisia. Tuntien vaihtumista toisiin tahdittavat radio, shakkilauta ja satunnaiset kotiavun vierailut, muita ihmiskontakteja ei juuri ole. Vaimo on kuollut jo hyvän aikaa sitten, mutta Thomaksen kaipaus häntä kohtaan ei ole vuosien varrella hiipunut. Eräänä päivänä Thomas tapaa kävelyllään puistossa toisen yksin aikaa viettävän vanhan herran (Pentti Siimes), joka kertoo olevansa eläkkeelle jäänyt tuomari. Kohtaamisella on Thomaksen elämälle hyvin odottamattomat seuraukset.
Thomas on kertomus vanhusten (mielenterveys)ongelmista, yksinäisyydestä ja oikeudesta arvokkaaseen elämään, mutta myös vihasta, katkeruudesta ja syyllisyydestä. Soinin norjalaisen Kjell Askildsenin novelleihin perustuva käsikirjoitus avaa Thomaksen elämäntarinaa fiksusti kerros kerrokselta ja paljastaa miehen menneisyydestä tapahtumia, jotka selittävät hänen nykytilaansa. Pääosaa esittävä kotimaisen elokuvan grand old man Pöysti tekee liikuttavan roolin yksinäisenä eläkeläisenä, jonka eristyneisyys on sydäntäsärkevää. Elokuvan jokaisessa kohtauksessa mukana oleva Pöysti on 82-vuotiaanakin yhä mestarillinen, olennaiseen keskittyvä tekijä, jonka surun murtamat kasvot välittävät tarkasti Thomaksen pienimmätkin mielenliikkeet. Sielukas tulkinta tyytyy viisaasti olemaan vähäeleinen. Myös Pöystin ja elokuvan toisen näyttelijäveteraanin Pentti Siimeksen yhteiset kohtaukset ovat valtavan koskettavia.
70-minuuttinen elokuva on ylöspanoltaan kaikin tavoin niukka. Lavastuksen minimalismi korostaa oivallisesti Thomaksen elämän pieniksi käyneitä puitteita ja yhä kuihtuvaa elämänpiiriä. Kerronnan tempo on yhtä rauhallinen kuin vanhuksen haparoivaksi käynyt askel. Esikoisohjaaja Soini hallitsee hyvin tarinan vaihtuvat sävyt ja uskaltaa kertoa tarinan hötkyilemättä, harkitusti ja vääjäämättömästi. Elokuva ei kuitenkaan onnistu kurottamaan yksityisestä kohti yleistä. Yksilön ja yhteiskunnan väliset ristiriidat vellovat tapahtumien taustalla, mutta eksplisiittiseksi kannanotoksi kertomus ei jäsenny.
Yhteenveto
Miika Soinin vahva esikoispitkä on surullinen tarina erään vanhuksen yksinäisyydestä. Lasse Pöystin vangitseva roolityö kantaa elokuvaa, joka asettaa kiperiä moraalikysymyksiä katsojankin pohdittavaksi.
- Kirjaudu sisään lähettääksesi kommentteja