Elokuva
Vuonna 1954 liittovaltion sheriffit Teddy Daniels (Leonardo DiCaprio) ja Chuck Aule (Mark Ruffalo) lähetetään Bostonin ulkopuolella sijaitsevalle Shutter Islandille Ashecliffen vankimielisairaalaan tutkimaan sieltä kadonneen naispotilaan Rachelin (Emily Mortimer) tapausta. Lapsimurhasta tuomittu nainen tuntuu kadonneen kuin ilmaan, sillä vankipotilaita vartioidaan tiukasti ilman yhtäkään porsaanreikää turvallisuudessa.

Sairaalan johtaja tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja psykiatri tohtori Naehring (Max von Sydow) eivät ole yhteistyöstä lainkaan innostuneita, ja pikkuhiljaa Daniels on löytävinään paljon suurempiakin syitä salailuun kuin pelkästään poispääsemättömän saaren metsikköön mahdollisesti karannut nainen. Itsekin hirvittävän trauman kokenut Daniels alkaa epäillä kaikkia ja kaikkea, varsinkin kun henkisesti hajoavan miehen uniinkin alkaa tipahdella palasia, jotka tuntuvat oudosti sopivan Shutter Islandin hämärään menneisyyteen.

Suljettu saari (Shutter Island) ei ole parasta Martin Scorsesea, mutta moinen seikka ei suinkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi huono elokuva. Pääkuvaaja Robert Richardsonin kanssa Scorsese on luonut komean ja hyisen atmosfäärin, joka omalta osaltaan on muokkaamassa genreä psykologisesta trilleristä vahvemmin puhdasverisen kauhuelokuvan suuntaan. Richardson käyttää perinteisiä tekniikoita matte-maalauksineen ja saa kokonaisuuteen samaa imua kuin mitä nähtiin Scorsesen tapauksessa viimeksi jäätävässä jännärissä Cape Fear (1991). Jos elokuvan tunnelmaa pitäisi kuvailla ainoastaan yhdellä sanalla, voisi sanoa, että Suljettu saari hohtaa.
Hohtaa samaan tapaan kuin Stanley Kubrickin mestarillinen kauhukuva vuodelta 1980, vaikkakin niiden esittämät maailmat eroavat toisistaan täydellisesti.

Dennis Lehanen romaaneista on aiemmin filmattu kaksi elokuvaa, molemmat yleisö- ja arvostelumenestyksiä. Ensimmäisenä Clint Eastwoodin komea Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) ja toisena Ben Affleckin kehuttu esikoisohjaus Gone Baby Gone (2007), joiden synkät maailmat olivat kuitenkin realistisempia kuin Suljetun saaren syvälle ihmismielen kummiin koukeroihin ja kataliin kerrostumiin menevä syväluotaus. Laeta Kalogridisin käsikirjoitus yksinkertaistaa tapahtumia taidokkaasti ja keskittyy viisaasti olennaiseen, mutta samalla se jättää henkilöt etäisiksi ja kylmiksi. Pahimmillaan tuntuukin siltä, että jokainen vastaantulija DiCaprion esittämälle sheriffille on persoonaton ja paha ilman sen näkyvämpää syytä.

Todennäköisesti vaikka puhelinluetteloa Scorsesen ohjauksessa lukemaan lähtevä Leonardo DiCaprio tekee tutusti töitä täysillä, muokkaa roolistaan rajusti kärsivän, mutta myös inhimillisyytensä säilyttävän protagonistin, jonka hätään on helppoa samaistua. Mark Ruffalo, Ben Kingsley ja Max von Sydow jäävät joka mutkassa DiCaprion varjoon, sillä kokonaisuus elää ja hengittää nimenomaan sheriffi Danielsin kautta ja tahtiin.
Watchmenissa (2009) närhen munat muille näyttelijöille näyttänyt Jackie Earle Haley ei saa paljoakaan valkokangasaikaa, mutta tekee ahtaassa tilassa mieleen jäävän roolisuorituksen pahimpien pukarien osastolle suljettuna vankina. John Carroll Lynch on vartijoiden tummanpuhuva päällikkö ja Ted Levine koko saaren turvallisuuspamppu. Painajaismaisella matkalla pimeyteen naisia kuvissa edustavat terhakkaan Emily Mortimerin lisäksi herkkä Michelle Williams ja rankan visiitin valkokankaalle tekevä Patricia Clarkson.

Scorsesen ja hänen vanhan yhteistyökumppaninsa Robbie Robertsonin ehtymättömällä tyylitajulla kokoama soundtrack on Shutter Islandin tapauksessa luku sinänsä. Kyseessä ei ole varsinainen score, sillä kaikki elokuvassa kuultavat esitykset ovat eri yhteyksistä koottuja klassisia sävellyksiä ja nykyaikaisempaa tunnelmamusiikkia. Sisääntulo saarelle hoidetaan hyytävästi Ingram Marshallin kymmenminuuttisella Fog Tropesilla, joka luo pohjan kokonaisuudelle. Itse mielisairaalaan tullaan Krzysztof Pendereckin Symphony #3: Passacaglia - Allegro Moderatolla, joka voisi aivan hyvin olla ollut lähtökohtana myös John Williamsin scorelle elokuvaan Tappajahai (Jaws, 1975).

Muita herkkuja, häiriintyneitä tai muuten vaan mutkikkaita elämyksiä edustavat Nam June Paikin Hommage à John Cage, joka kumartaa ”sattumamusiikin” isää John Cagea, miestä, jolle kaikki äänet olivat tavallaan musiikkia. Johnny Rayn kaunis balladi Cry toimii herkkyydessään herättäjänä, kun taas sitä seuraava Max Richterin musertavan surullinen On The Nature Of Daylight tuo surun ja menetyksen lähelle. Konemusiikin edelläkävijän Brian Enon Lizard Point maalaa matalalta tuhteja uhkakuvia eikä helpolla kuulijaa päästä myöskään Boris Bermanin happojatsilta kuulostava Root Of An Unfocus. Ingram Marshallin toinen veto, Prelude - The Bay tuo finaalin tukahduttavat tunnelmat lihaksi ja kaiken kruunaa Dinah Washingtonin sydämen särkevä tulkinta kappaleesta This Bitter Earth. Shutter Island -soundtrack on suositeltava tupla jokaiselle elokuvamusiikista kiinnostuneelle, sillä sen monimuotoisuus ja päällisin puolin yhteensopimattomuus kappalevalikoimassa avaa taatusti tajuntaa avarampaan suuntaan.

Yhteenveto
Parituntinen matka synkkyyteen on mestarillisen ohjaajan hyppy hulluuden tuolle puolen, reissu josta selviytyäkseen täytyy ensin tuhoutua.