Elokuva
Suomalainen hevi tunnetaan maailmalla muustakin kuin Lordista, mutta virallisen Suomen alalle osoittama rahallinen tuki on nappikauppaa. Tunnettuuden eteen töitä tekevät bändit saavat kiertää maailmaa pitkälti omalla kustannuksellaan, ja menestystä voi odottaa vasta vuosien rundaamisen jälkeen, jos sittenkään. Samaan aikaan kun kunnat säästävät bändikämpistä, tuetaan esimerkiksi oopperaa vuosittain kymmenillä miljoonilla euroilla.

Näistä ja muista raskaan musiikin ammattimaiseen tekemiseen liittyvistä epäkohdista on saanut innoituksensa Kalle Kujalan ohjaama ja käsikirjoittama musiikkidokumentti Rautaa rajan taa, joka kysyy, miksi valtio ei tue suomalaisen hevin maailmanvalloitusta, vaikka muun muassa Apocalyptica, HIM ja Nightwish ovat esimerkillään osoittaneet, että tukieurot saattavat hyvinkin palata kotiin moninkertaisina. Dokumentti noudattaa esimerkiksi Metal: A Headbanger’s Journeysta (2005) tuttua kaavaa, jossa innokas asianharrastaja haastattelee bändejä ja muita alan toimijoita tarkoituksenaan luoda jonkinlaista historiakuvaa ja käsitystä siitä, mistä hevimetallissa oikein on kyse. Kujalan dokumentti keskittyy kuitenkin kokonaan suomalaisiin bändeihin ja erityisesti musiikin tukipolitiikasta keskusteluun, mikä on paitsi kiinnostava ja uskalias, myös toimiva rajaus. Kujalan haastateltavana on laaja otos suomalaisen raskaan musiikin nimikaartia, joista toiset ovat enemmän aiheen tasalla kuin toiset. Kommentteja kuullaan mm. Amorphiksen, Korpiklaanin ja Diablon edustajilta sekä Apocalyptican Eicca Toppiselta, Nightwishin Tuomas Holopaiselta, Andy McCoylta ja Michael Monroelta. Eniten nk. asiaa puhuvat musiikin vientiä tukevan Musexin johtaja Paulina Ahokas sekä hevin monitoimimies Jone Nikula.

Dokumentti nostaa esiin kiinnostavia ajatuksia kulttuurin tukemisen tarkoituksenmukaisuudesta ylipäätään. Oopperan ja metallin, korkean ja populäärin, ikiaikaisen vastakkainasettelun toistaminen sen sijaan ei tunnu erityisen mielekkäältä, olkoonkin että musiikin tuesta valtaosa menee klassiselle musiikille. Se, kuinka yhtä musiikin lajia tuetaan kulttuurisin ja toista taloudellisin perustein, on tietysti paljastava arvoasetelma sinänsä. Kujalan haastattelemien poliitikkojen, kulttuuriministeri Stefan Wallinin ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen, tehtäväksi vallan edustajina jää lähinnä hokea mantraa siitä, kuinka tukijärjestelmät ovat tällaisia, koska ne on tällaisiksi haluttu luoda. Lopulta dokumentti osoittaakin todeksi oikeastaan vain sen, mikä jo tiedettiin: hevi ei istu siihen Suomi-kuvaan, jota brändityöryhmissä luodaan, joten sen on parempi pärjätä jatkossakin omillaan.

Kujala on jututtanut Suomi-metallin faneja myös maan rajojen ulkopuolella tarkoituksenaan osoittaa, millaista arvostusta musiikkigenre maailmalla nauttii. Matkoistaan Amsterdamiin ja New Yorkiin ohjaaja saa valitettavasti kaikkein vähiten irti, ja reissujen dokumentointi menee pääosin turhan gonzoilun puolelle. Pöljän huumorin ryydittämä elokuva hyppii turhan nopeasti kohtauksesta toiseen ja takaisin, eikä sen sirpaleinen rakenne tue itse asian käsittelyä. On vaikea sanoa, johtuvatko dokumentin ongelmat pohjimmiltaan lähdemateriaalin hajanaisuudesta vai leikkauksesta, mutta erityisen ammattimaisena sen toteutusta ei voi pitää.

Yhteenveto
Kotimainen musiikkidokumentti Rautaa rajan taa kartoittaa yhden alakulttuurin lajin olemassaolon edellytyksiä maassa, jonka viralliset kulttuuriset arvostukset ovat muualla. Viihdyttävä, toteutukseltaan kotikutoinen elokuva toimii yhtenä keskustelunavauksena kulttuuripolitiikan loputtomassa suossa, vaikka sen mustavalkoinen lähtöasetelma meidän ja muiden rahoista ei juuri moniäänisyyttä tuekaan.