Elokuva
New Yorkilaisen sanomalehden postituskeskuksen virkaheitto haaveilija Lemuel Gulliver (Jack Black) päättää näyttää toimittajanplantuille, miten ja mistä juttu tehdään ja kopsaa netistä vetävän matkailuartikkelin. Osaston pomo ja Gulliverin salainen ihastus Darcy Silverman (Amanda Peet) tykästyy lainatekstiin siinä määriin, että lähettää miehen ratkaisemaan Bermudan kolmion arvoitusta. Heppu osuu tietenkin myrskyyn ja haaksirikkoutuu salaperäiselle saarelle.

Outoa miniatyyrimaata asuttavat pelottomat lilliputit, joiden vangiksi Gulliver päätyy. Samassa tyrmässä lusii myös Horatio (Jason Segel), joka on erehtynyt riiustelemaan kuningas Thedoren (Billy Connolly) ja kuningatar Isabellan (Catherine Tate) tytärtä, prinsessa Marya (Emily Blunt), jonka haluaa itselleen myös ketku kenraali Edward (Chris O`Dowd). Kun Gulliver sammuttaa kuninkaanlinnaa uhkaavan tulipalon varsin kontroversiaalein keinoin ja saa urotyöstään palkakseen näköispatsaan, joka muistuttaa erehdyttävästi Brysselin matkailunähtävyyttä Mannekin Pisiä, pikkuväki rekrytoi uuden sankarinsa salaiseksi aseeksi taistelussa naapurisaaren vihamielistä Blefuscian-heimoa vastaan.

Parilla kivalla animaatiolla (Hain tarina (2004) ja Möröt vastaan muukalaiset (2009)) uransa avanneen Rob Lettermanin ohjauksesta puuttuu paitsi omaperäisyys, myös tempo. 112 miljoonan dollarin budjetilla kasattu Gulliverin matkat jää kaikilta osiltaan resureissuksi, vaikka tekniikalla kikkailu ja päälle liimattu ja tympeän tavanomaisesti käytetty kolmas ulottuvuus antaisikin innovaatioille mahdollisuuden.

Klassikkokertomuksen ovat päivittäneet nykyaikaan Joe Stillman ja Nicholas Stoller, mutta heput ovat hukanneet kaiken sen, mitä originaalin vuonna 1726 julkaissut Jonathan Swift osasi jo tuolloin satirisesti parodioida. Aavistus Swiftin terävää kontekstia on jäänyt vielä jäljelle, lähinnä Gulliverin himossa luoda maailma omaksi kuvakseen, mutta muuten monimuotoinen matkakertomus erilaisesta yhteiskunnasta on valkopesty jenkkiläiseen kertakäyttömuotoon. Hilpeyttä herättävät ainoastaan Gulliverin ja lilliputtien, tv:n ja elokuvien puuttuessa, luomat rekonstruktiot monista hittielokuvista (mm. Star Wars, Titanic), mutta muuten huumori on alatyylistä mätkimistä ja jo kertaalleen kuultuja kaksimielisyyksiä.

Parhaimmillaan innovaativinen ja innostava koomikko Jack Black ei saa roolihahmoaan kiinnostavaksi, vaikka ohjaaja Letterman antaakin muhkealle möykkäjälle tilaa yllin kyllin. Blackin tutut maneerit naaman vääntelyineen ja metelöinteineen löytyvät kyllä kaikki listalta, mutta tuntuvat jokainen väsyneeltä ja pakonomaisesti toistetuilta.
Vajaakäytöllä ovat myös mehevä Billy Connolly, herttainen Emily Blunt sekä rennon oloinen Jason Segel, puhumattakaan tyystin sivuun jätetystä Amanda Peetista. Ainoa, jonka roolityötä voi edes sympatiseerata, on Chris O`Dowd, jonka estottomasti revitellyssä kenraali Edwardissa kuuluvat ja näkyvät brittitaiturit John Cleese, Nigel Hawthorne ja Alan Rickman.

Henry Jackmanin score on kuitenkin pirtsakkaa isolle orkesterille sävellettyjä menoteemoja ja kekseliäitä lainoja monista muista elokuvista samaan tapaan kuin tulevaisuuden nimi muokkasi musiikkia elokuvaan Möröt vastaan muukalaiset. Pop- ja rockmusiikkia Gulliverin soundtrackilla kuullaan myös runsaasti ja meteliä pitävät mm. Kiss (Rock And Roll All Nite), Walkerman (Listen To Mama), Lady Gaga (Bad Romance), Prince (Kiss) sekä Frankie Goes to Hollywood, jonka hittibiisin War esittää Jack Black.

Yhteenveto
Yksioikoinen ja kaksimielinen, kaikin puolin epäkiva komedia ansaitsi Jack Blackille Kultainen vadelma -ehdokkuuden vuoden huonoimmasta roolityöstä ja sen mies tästä nolotuksesta sietäisi voittaakin.