Elokuva
Vuosisatoja raivonnut taistelu ihmisten ja vampyyrien välillä on päättynyt. Ihmiskunnan suurin ase ja ainoa toivo olivat soturipapit, taistelutaidoiltaan ylivertaiset pyhät sotilaat, jotka lopulta ajoivat piikkihampaiset verenimijät evakkoon. Nyt ihmiset asuvat turvassa kirkon rautaisesti hallitsemissa kaupungeissa, mutta muurien ulkopuolella käydään yhä asemasotaa.

Kun entisen soturipapin (Paul Bettany) veljen, Owen Pacen (Stephen Moyer), kotitilalle pienessä Augustinen kylpahasessa hyökkäävät Black Hatin (Karl Urban) johtamat sissivampyyrit ja vievät mukanaan tämän tyttären Lucyn (Lily Collins), letaali liperilasse anoo kirkon päämieheltä Orelasilta (Christopher Plummer) lupaa rikkoa väkivallattomuuden valansa, sitä kuitenkaan saamatta. Kostonhimon riivaama kirkonmies päättää kielloista huolimatta tarttua tehtävään ja saa tuekseen Lucyn poikaystävän, liipaisinherkkä seriffin Hicksin (Cam Gigandet) sekä naispuolisen ex-kollegansa (Maggie Q). Aika tuppaa loppumaan sankareiltamme kesken, sillä verenimijöillä on oma suurempi suunnitelmansa palauttaa heille passelimpi status quo.

Lännenleffaa, apokalyptistä scifiä ja kauhukuvia surutta yhdistelevä Priest on viimeksi elokuvallaan Legion genrejä sekoitelleen Scott Stewartin toinen kokopitkä, ja Legionin tapaan pääosassa nähdään outoihin pikkuleffoihin ajautunut taitava brittitulkki Paul Bettany. Stewart ei turhia kursaile sekoittaessaan soppaansa milloin mitäkin lainoja, kopioita tai suoranaisia anastuksia. Lopetuksen riuska juna-takaa-ajo on varastettu suoraan Asfalttisoturin (1981) legendaarisesta finaalista ja ehostettu Matrix-mausteilla. Yliaktiiviselta efektiryhmältä lähtee leffa lapasesta useamminkin ja lopputulos näyttääkin genrefanatikkojen kasaamalta koosteelta lempipätkistään. Sinne tänne poukkoilevan ja epätasaisen käsikirjoituksen on rustannut Cory Goodman korealaisen Min-Woo Hyungin sarjakuvan pohjalta, jonka maailmaa alkuun animoitu prologi yrittää apinoida. Jonnekin kaikkien keinotekoisten efektien alle on yritetty piilottaa myös pientä kritiikkiä kirkon mahtia ja valtaa kohtaan, mutta konteksti tuntuu olevan enemmänkin vahinko kuin itse tarkoitus.

Paul Bettanyn pokka pitää, vaikka mies joutuu lohkomaan nolon kuuloisia yksrivisiä ja hokemaan psalmeja.
Ristiotsainen korkeamman voiman koskettama karatepappi on kaikessa vakavuudessaan huvittava ilmestys, eikä hahmoa kykenee millään ottamaan tarpeeksi vakavasti. Kuten ei kykene myöskään Karl Urbanin hövelisti sähisemää Black Hattia, joka on kostyymiään myöten napattu suoraan westernien vihulaisten kliseekasasta, ja jonka pahapoppoo on sekalainen sakki epäpelottavia digi-monstereita, jotka näyttävät karanneen videopeleistä.
Jo valmiiksi karismavapaan Cam Gigandetin leffavalintoja ja urasiirtoja ei tarvitse ihmetellä, mies kun ottaa vastaan sen mitä saa, mutta sensuellin Maggie Q:n ja aina vahvan Christopher Plummerin osanottoa vampyyrimetsästykseen sietää pähkäillä enemmänkin. Mainiosta True Blood -sarjasta tuttu Stephen Moyer ei tee lähtemätöntä vaikutusta minuutin mittaisessa roolissaan ja aina varma veto sekopääksi, Käenpesässäkin (1975) aikaa viettänyt Brad Dourif piipahtaa kuvissa korkkiruuvimaisena huijaritohtorina, joka saa maistaa omaa lääkettään.

Kauhukuviin erikoistuneen Christopher Youngin score hymyilyttää paitsi vakavuudellaan, myös soitinvalikoimallaan. Repertuaariin kuuluvat suuret kuorot, pedaalit pohjassa ulvotetutu kirkkourut ja suureellisesti synkistelevät sellosektiot.

Yhteenveto
Hölmö ja höveli sekametelisoppa, jota seuratessa ei voi kuin ihmetellä, millä taitavat näyttelijät on saatu mukaan monotoniseen monsterimuhennokseen.