Elokuva
Päiväsaikaan Hollywoodissa stunt-ajajana työskentelevä mies (Ryan Gosling) on ammattikuntansa parhaimmistoa, harkitseva, kylmäpäinen ja peloton. Elokuvien teossa hankituista taidoista on Los Angelesissa hyötyä myös pimeyden laskeutuessa, sillä huippuvaarallinen sivutyö aseellisten ryöstöjen pakoautonkuljettajana tuo paitsi mukavan lisän tilipussiin, myös kovia terveysriskejä. Monitaitoisen kuljettajan haaveissa on päästä ajamaan kilpaa suurista rahoista parhaan ystävänsä ja mekaanikkonsa Shannonin (Bryan Cranston) rakentamalla autolla, mutta rahoitusta menestymiseen vaadittavaan ajokkiin on haettava epävirallisilta rahamarkkinoilta, äärimmäisen vaarallisilta ammattirikollisilta Bernie Roselta (Albert Brooks) ja tämän kumppanilta Ninolta (Ron Perlman). Aurinkoa arkeen tuo kuitenkin kuskin naapurissa asuva mukava Irene (Carey Mulligan) ja tämän nuori poika Benicio (Kaden Leos), jonka isä Standard (Oscar Isaac) on kuitenkin juuri vapautumassa vankilasta ja vetää perheidylliin muassaan pahoja pelureita. Kun velat kuittaavaksi tarkoitettu tuottoisa keikka menee kaseikkoon, tilanteet eskaloituvat lopulliseen välienselvittelyyn, jossa pelissä on monien viattomienkin elämä.

Tanskalaisen Nicolas Winding Refnin ensimmäinen ohjaustyö Hollywoodissa, Drive, voitti Cannesin festivaaleilla parhaan ohjaajan palkinnon vuonna 2011, ja merkittävä kunnianosoitus luovutettiinkin miehelle aivan syystä. Drive on yhtä aikaa herkkä ja äärimmäisen tyly ja varoittamatta keskelle turpaa iskevä toimintajännäri, joka hypnoottisesti imaisee katsojan mukaansa räjähdysherkkiin tapahtumiinsa. Se on samalla näkemyksellisen ja visuaalisesti tarkan Refnin kaupallisin elokuva, mikä ei kuitenkaan vähennä sen primitiivistä voimaa.

Bryan Singerin yhteistyökumppanina maineeseen nousseen Newton Thomas Sigelin kuvaus on komeaa työtä niin värimäärittelyltään kuin asemoinniltaankin. Matthew Newmanin tiukka ja terävä leikkaus tuo niin herkemmät hetket ja seesteisemmät sutinat kuin hektiset takaa-ajot ja sisuksissa asti tuntuvat pahoinpitelyt lähelle, jopa niin vahvasti, että iskut tuntee itsekin. Millintarkat hidastukset ja hallitut kompositiot tykittävät täysillä Refnin pidättäytyessä viileän harkitusti kaikesta ylimääräisestä painolastista räjähdyksineen ja hajotettavine irtaimistoineen. Refn tutkikin tarkkaan muun muassa Michael Mannin, William Friedkinin, Walter Hillin ja varsinkin Gaspar Noén elokuvia luodakseen fiksusti turhaa romurallia välttävistä kaahailukohtauksista ja harkitun hurmeisista väkivallanteoista mahdollisimman realistiset. Kokonaisuudessa on vahva 1980-lukulainen henki, värimaailma kirkas ja räikeitä sävyjä suosiva. Drive ei hurjista hetkistään huolimatta ole kuitenkaan itsetarkoituksellisella hurmeella mässäilevä teurastusfilkka vaan taide-elokuvan ja suoraviivaisen trillerin saumaton symbioosi, missä Refn peittää kliseet ja näyttääkin niiden sijaan sen, mitä ei tohtisi näkevänkään.

Hossein Aminin käsikirjoitus perustuu James Sallisin 2005 julkaistuun romaaniin Kylmä kyyti, ja on lakonisuudessaan erinomaisen tylysti adaptoitu taidonnäyte. Pohjaltaan vanhat westernit ja varsinkin George Stevensin ylvään elokuvan Etäisten laaksojen mies (Shane) vuodelta 1953 mieleen tuova Drive hyötykäyttää klassista asetelmaa hiljaisesta heikkojen puolustajasta innovatiivisesti ja tuo tapahtumiin voimalaitoksellisen sähköä graafisen hurjilla väkivaltapurskauksillaan. Dialogi kulkee verkkaan ja vahvoin painotuksin atmosfäärin muuttuessa vääjäämättä hyytävämmäksi ja epätoivoisemmaksi lopullisen puhdistuksen tullessa hirmumyrskyn lailla.

Ryan Goslingin nimetön päähenkilö on klassisista ainesosista rakennettu, ja miehen pidättäytyvän stoalainen tulkinta tekee hahmosta vieläkin myyttisempiin mittasuhteisiin kasvavan protagonistin, jonka mielenliikkeet paitsi aistii, myös ymmärtää. Itse Refnin ohjaajakseen Driveen valinneen Goslingin yhteistyö jatkuu tanskalaisauteurin kanssa ensi vuonna thai-nyrkkeilypiireihin sijoittuvalla toimintadraamalla Only God Forgives. Goslingin tapaan lähitulevaisuuden suuria nimiä edustava Carey Mulligan tuo kohtauksiin sympaattisuutta ja haavoittuvuutta ja saa kauniisti kehittyvästä romanssinpoikasesta aidon ja koskettavan. Myös Kaden Leos ansaitsee omat kehunsa hallitusta työstään keskelle hirmutekoja joutuvana pikkupoikana.

Hurjasti työskentelevä ja liki pitäen joka toisessa uudessa amerikkalaisessa elokuvassa nykyään nähtävä Bryan Cranston piirtää lämpimän isällisen kuvan Goslingin hiljaisen ja sulkeutuneen ammattikaaharin liki adoptoivana Shannonina, jonka tarkoitusperät ovat pääasiallisesti hyvät ja oikeudenmukaiset. Albert Brooks tekee hurjan muodonmuutoksen yleensä hövelinä luuserina nähdyistä rooleistaan teräaseisiin mieltyneeksi armottomaksi Bernie Roseksi, jolle omatunto ja inhimillisyys ovat jo sanoinakin vieraita. Oscar Isaacin puun ja kuoren väliin joutuva rivirikollinen Standard on niin ikään aidoista palikoista rakennettu ja Ron Perlman tapansa mukaan lähinnä oma itsensä hilpeän muhevasti kiroilevana junttigangsterina.

Angelo Badalamentin aivan loppusuoralla korvanneen Cliff Martinezin hypnoottinen score mukailee tyylitellysti 1980-lukulaista syntetisaattoripoppia ja luo koneellisesti elokuvaan täysin omanlaisensa tunnelman. Pulputtavat ja ujeltavat kappaleet, varsinkin mestarilliset They Broke His Pelvis, Skull Crushing, My Name on a Car ja Bride of Deluxe, toimivat retrohenkisen leffan taustalla täydellisesti. Pääteemana pitkin matkaa kuultava eteerinen I Drive tuo muistumia niin Elliot Goldenthalin musiikista Michael Mannin elokuvaan Heat - Ajojahti (1995) kuin Arthur B. Rubinsteinin scoresta John Badhamin Siniseen salamaan (Blue Thunder, 1983). Driven intron taustalla kuultava ranskalaisen synttypopmestarin Kavinskyn huikea Nightcall ja finaaliin vievä Collegen esittämä A Real Hero luovat koko katseluajan ajan kestävän ketjutuksen elokuvassa niin radioista kuin taustaraidaltakin kuultavan musiikin välille. Paikkansa kokonaisuudessa ovat myös Riz Ortolanilla (Oh My Love), Desirella (Under Your Spell) sekä Chromaticsilla (Tick of the Clock).

Yhteenveto
Perustellusti maksimi-ikärajan saanut Drive on alkukantaisen armoton ja rankka teos, ohjaaja Refnin rujosti ruhjova tyylinäyte. Helvetillisen kova kuva.