Elokuva
Amerikan pääkaupungin Washingtonin poliisissa työskentelevä sotaveteraani John Cale (Channing Tatum) haluaisi kovasti Salaisen palvelun palkkalistoille Valkoiseen taloon, mutta ei kelpaa uppiniskaisena ja auktoriteettiongelmaisena rämäpäänä erikoisyksikön agentille Carol Finnetylle (Maggie Gyllenhaal). Cale ei kerro huonoja uutisia kuitenkaan pikkuvanhalle tyttärelleen Emilylle (Joey King), vaan vie tämän tutustumiskierrokselle istuvan presidentti James Sawyerin (Jamie Foxx) työpaikalle. Paikalle tunkee myös palkkasoturi Emil Stenz (Jason Clarke), jolla on hanke ottaa koko residenssi haltuunsa ja kiristää valtion päämieheltä muutama ydinasekoodi. Kaiken lisäksi vapaan maailman päämajaan on pesiytynyt muutama muukin petturi, joten Cale ja Sawyer eivät tiedä, kehen voivat attentaatin aikana luottaa.

Efektiraskaisiin katastrofikuviin erikoistuneen (Godzilla (1998), Day After Tomorrow (2004), 10 000 B.C. (2008), 2012 (2009)) persoonattoman spektaakkelispesialistin Roland Emmerichin kuviltaan komea, mutta puuduttavan valmiiksi pureskeltu White House Down aterioi samoilta astioilta kuin keväällä ensi-iltansa saanut Antoine Fuguan Olympos on valloitettu (Olympos Has Fallen, 2013), mutta huomattavasti kevyemmin eväin. James Vanderbiltin kirjoittama tarinantynkä on yksi niitä Die Hard -jatkumon sivujuonteita, joita on vuosien varrella nähty jo kyllästymiseen asti. Vanderbilt sekoittaa terrori-iskunsa motiiveihin monenlaista sumutusta ja päällekkäisiä juonilinjoja, mutta käänteet ja koukut näkee silti jo harmittavan kaukaa. Olymposta, joka ei mestariteos ollut sekään, verrokkina käyttäen White House Downin innostuneimmat iskut ovat kuitenkin vesitettyjä iisimmän ikärajan toivossa ja läpät pääasiallisesti laiskoja, vaikka Emmerich joukkoineen yrittääkin olla kovasti viileitä ja modernin energisiä. Vaikka joitain minijänniä hetkiä valkokankaalle onnistutaankin hetkittäin luomaan, kaikki saavutettu vesitetään täysin naurettavan pateettisessa ja patriotismissaan vastenmielisessä finaalissa.

Foxxilla ja Tatumilla on toki hetkensä ja rymistelyn tiimellyksessä muutama vapautuneen inspiroitunut kohtauskin, mutta naiivi ja heikoimmillaan kioskikirjallisuuden pohjamutia myllertävä käsikirjoitus ei paljoa anna mahdollisuuksia henkilöhahmoille kehittyä. Sivummalla Jason Clarke tekee mukiinmenevän roolityön valuutan valtaan uskovana palkkasoturina, kun taas naurettavasti yliuhoava Kevin Rankin tämän liipasinherkkänä kollegana Killickinä menee suoraan vasurilla vetäistyjen murhamiesten luetteloon.

Vahvimmat näytöt kuuluvat leffan todellisille veteraaneille, joista Coenin veljesten vakkari Richard Jenkins nauttii silmin nähden senaatin puhemiehen Eli Raphelsonin roolista ja aina mainio James Woods todistaa Valkoisen talon turvallisuusvastaavana Martin Walkerina yhä hallitsevansa raivoisan purkautumisen paremmin kuin kukaan muu. Maggie Gyllenhaalille ei hirmusti ole hommia jäänyt ja teiniperkele Emilyä esittävä Joey King on lähinnä ärsyttävä, aivan kuten leffan toinenkin nuorison edustaja, koomiseksi sidekickiksi tarkoitettu lahjaton Nicolas Wright Valkoisen talon kiertueoppaana Donniena. Michael Murphy nähdään varapresidentti Alvin Hammondina, Lance Reddick kenraali Caulfieldina, Jimmi Simpson pahoille koodeja ratkovana hakkerina ja Garcelle Beauvais valtakunnan ensimmäisenä naisena.

Yhteenveto
Laiska ja lapsellinen toimintaelokuva ei vakuuta, vaikka budjettia paremman paukutuksen aikaansaamiseksi onkin piisannut. Pari rouheampaa roolisuoritusta yrittää pitää ryhdin suorana, mutta armottomampaa actionia leffoiltaan halajava huomaa haukottelevansa tutun tohinan tiimellyksessä useampaankin otteeseen.