Elokuva
Geneettisesti huippuunsa tuunattu palkkamurhaaja, ainoastaan niskaan tatuoidusta viivakoodistaan tunnettu agentti 47 (Rupert Friend) saa kohteekseen kasvottoman gonglomeraatin, Syndicate Internationalin, joka jahtaa omaa kadonnutta isäänsä etsivää Katie van Deesiä (Hannah Ware). Samainen iskä, eli tohtori Litvenko (Ciarán Hinds), on myös Agentti-ohjelman originaali alkuunpanija ja täten tuttu myös herra 47:lle. Syndicaten maailmalta kattohuoneistoonsa piiloutunut pomo Le Clerg (Thomas Kretschmann) haluaa tietää tohtorin olinpaikan, tuottaakseen kaikkien harmiksi kokonainen armeijan vielä Neljäseiskaakin vaarallisempia salamurhaajia, ja lähettää Katian perään oman virityksensä, erikoisoperaattori John Smithin (Zachary Quinto).

Alexander Bachin esikoisenaan ohjaama Hitman: Agentti 47, vaikka onkin olevinaan itsenäinen actionpaketti, on itseasiassa rebuuttaus vuoden 2007 Hitman -elokuvasta. Sen pääosassa kanssaeläjiä kolasi Deadwood - ja Justified -tv-sarjoista tuttu karismaattinen Timothy Olyphant, mutta nyt kaljupäiseksi kuolemaksi on vaihdettu Rupert Friend, joka melkein tuhosi orastavan uransa Repe Harlinin kaameassa Viiden päivän sodassa (2011), mutta onnekseen sai mahdollisuuden sovitukseen hienossa Isänmaan puolesta -sarjassa.Siitä ei nyt kuitenkaan ole apua, sillä Agentti 47, täysin tunteeton tappokone, on hahmona on sellainen katutolppa, ettei siihen saisi henkeä luoduksi kukaan näyttelijä. Tosin särmästä olisi apua, mutta sitäkään ei Friendilta ainkanaan vielä löydy riittävästi.

Ohjaajan nimen teksteihin saanut pilipalipelle Bach yrittää kaikkensa, mutta ohjaus on lähinnä rockvideomaista esillepanoa ja yletöntä jälkituotantoefekteillä pelleilyä, jossa skarvit ja iskut määrittyvät Marco Beltramin scoren tahtiin. Kokonaisuutta hallitsee digijumala, jota Bach miehineen kumartaa liki jokaisessa kohtauksessa, joka saa kokonaisuuden tuntumaan paitsi täysin keinotekoiselta, myös tehosteiltaan jo vanhentuneelta, vaikka kyseessä upouusi elokuva onkin. Toivottavinta on, että viimeistään nyt joku Hollywoodissa uskoo, ettei suosituista videopeleistä, ja varsinkaan Hitmanista, saa aikaiseksi kunnollista elokuvaa. Skip Woodsin kirjoittama tarina on silkkaa hölynpölyä ja motiiviton yhdistelmä IO-Interactiven peliin tutustuneille tuttua Hitman-mytologiaa ja modernia vakoilujargonia, sekä pahimmillaan siirappista perheykseyden ylistystä ja lapsellista pohdintaa ihmisen, oli sitten geneettisesti viritetty tai ei, kyvystä muuttua paremmaksi.

Kuin unessa yksiulotteisen roolinsa läpi kävelevän Friendin rinnalla pikkurooleja telkassa ja leffoissa tehnyt Hannah Ware on yhtä kertakäyttöinen. Ciarán Hinds nyt näyttelee missä tahansa palkkaa vastaan, eikä sen suuremmin roolejaan tunnu valikoivan euroroistoksi jämähtänyt Thomas Kretschmann. Eikä uuden sukupolven Spockina J. J. Abramsin Star Trekeissä filosofoinut Zachary Quinto saa tilaisuutta loistaa hänkään. Vanha U-96 kapteeni Jürgen Prochnow vilahtaa pienessä roolissa passiväärentäjänä.

Yhteenveto
Tyystin turha lämmittely jo ensimmäisellä kerralla flopiksi osoittautuneesta yrityksestä. Ei olisi vääryys liittää vielä tittelin eteen S-kirjainta.