Elokuva
Suomen sotaa Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-1944 on puitu monissa yhteyksissä, niin fiktiivisin kuin dokumentaarisinkin keinoin, mutta se, mitä tapahtui kotioloissa taisteluissa traumatisoituneiden sotilaiden palatessa kotiin, on tähän asti jäänyt hämärän peittoon. Sotien aikana yli 15000 taistelukentät kokenutta ihmistä joutuivat sotapsykiatriseen hoitoon, jossa diagnoosit vaihtelivat paranoiasta skitsofreniaan, vaikka oikeampi epikriisi kirjoitetaankin nykyään post-traumaattiseksi stressihäiriöksi, joka muokkaa kovia kokenee ihmisen todellisuudentajua radikaalisti. Sodan jälkeen sairaalat suljettiin ja potilaat passitettiin perheidensä kontolle ilman tukea.

Timo Korhosen ohjaama ja käsikirjoittama Sodan murtamat on temaattinen sisarteos Ari Matikaisen keväällä 2016 ensi-iltansa saaneelle dokumenttielokuvalle Sota ja mielenrauha, jossa käsiteltiin sotilaiden kokemuksia sodan jälkeen. Korhosen paljon arkistomateriaalia ja puhuvia päitä sisältävä histroriantunti nostaa nyt esille kotijoukot, jotka saivat omakohtaisesti kokea, millaisia jälkiä raaka ja armoton taistelu nuoriin miehiin voi jättää.

Matikaisen ansiokkaasta puheenvuorosta poiketen Korhonen ei marssita sairaanhoidon ammattilaisia ja psykiatreja latelemaan analyysejaan, vaan antaa äänen sodan jälkeisen ajan itsekohtaisesti kokeneille ihmisille.
Ratkaisu toimii hyvin ja tuo kerrontaan vahvan henkilökohatisen aspektin.

Alkoholismi, niin fyysinen kuin henkinenkin väkivalta ja psykoottinen käyttäytyminen olivat arkipäivää perheille, joiden isät kärsivät miehisen kunnian menetyksestä jouduttuaan lähtemään rintamalta. Häpeä pelkuruudesta kasvoi liian suureksi eikä juoksuhaudoissa itsesuojeluna toimineesta vihasta ollut enää selviytymiskeinona mahdollista luopua edes rauhan tultua. Propagandistiset, Suomi suureksi-henkiset puolustuvoimain katsaukset saavat omaisten tarinoista kalsan kaikupohjan, sillä sankaruuden hinta ei rajoittunut pelkästään rahallisiin sotakorvauksiin. Isien käytös ja irrationaaliset päätökset perheidensä tulevaisuudesta herättävät vieläkin kertojissa paitsi surua, myös katkeruutta ja jopa vihaa.

Yhteenveto
Anteeksiantamisen puolesta puhuva, pätevä ja aiheeltaan arvokas dokumentti, jonka kautta voimme ehkä paremmin ymmärtää vanhempiemme sukupolven kokemuksia. Nykyisyyttä kun ei voi olla olemassa ilman menneisyyttä.