Elokuva

Chicago saapui elokuvateattereihin juuri sopivaan aikaan. Hollywoodin uudestisyntynyt musikaalibuumi oli tuolloin voimakkaimmillaan. Elokuvista tehtiin musikaaleja ja musikaaleista elokuvasovituksia. Chicagon myötä musikaaligenre lähti taasen nousuun pienoisen, Moulin Rouge! -elokuvan jälkeisen laskusuhdanteen jälkeen - lähinnä niminäyttelijöiden ja Chicagon saaman mielettömän palkintosateen myötä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Rob Marshall, joka on kyllä luonut ihailtavan tyylikkään elokuvaelämyksen, mutta täytynee todeta, että elokuvan pilaa melkeinpä täydellisesti uskomattoman ärsyttävät ja mauttomat musiikkiesitykset - eli juuri se elementti, josta muodostuu musikaalin sydän ja sielu. Tottakai genreen kuuluu näennäinen ylinäytteleminen, mutta Chicagon kohdalla tässä on menty äärimmäisyyksiin.

Megatähdillä kyllästetty kehystarina sijoittuu jazz-ilmiön huippuhetkiin, 1920-luvun Chicagoon. Sinisilmäinen Roxie Hart (Renee Zellweger) unelmoi laulajan urasta kaupungin huumaavissa jazz-piireissä, päämääränään pääseminen suuren vaudeville-produktioon. Hän kuitenkin päätyy kilvoittelemaan suosiosta ja vapaudesta idolinsa Velma Kellyn (Catherine Zeta-Jones) kanssa naisvankilaan. Avain vapauteen ja sen jälkeiseen suosioon uralla on kuitenkin vankilan emännän "Mama" Mortonin (Queen Latifah) hyppysissä, sillä vain hän voi järjestää suosikilleen kaupungin etevimmän ja lipevimmän asianajajan (Richard Gere) auttamaan jutussa.

Oli kokonaisuus miten surkea tahansa, se kuitenkin loistaa kiistatta kahdella alueella: koreografiassa ja puvustuksessa. Koreografian takana on sama mies, Bob Fossen, joka on ollut luomassa alkuperäistä Chicago-musikaalinäytelmää yhdessä Fred Ebbin kanssa. Ebb puolestaan vastaa elokuvan showesityksien sanoituksista, kun musiikin loihtii itse Danny Elfman. Puvustuksen on taikonut lähes legendaksi muodostunut nimi alalla eli Colleen Atwood (mm. Big Fish, Planet of the Apes ja Saksikäsi Edward).

Ohjaaja Rob Marshall tunnetaan myös koreografina, ja Chicago on miehen esikoisohjaus, joka voitti vuonna 2003 yhteensä kuusi Oscaria (paras elokuva, naissivuosa, lavastus, puvustus, leikkaus ja ääni). Se oli kuitenkin ehdolla yhteensä 13:sta Oscarin saajaksi (em. lisäksi paras käsikirjoitusadaptaatio, kuvaus, miessivuosa, naissivuosa, naispääosa, ohjaus ja musiikki). Se sai ehdokkuuksistaan myös paljon kritiikkiä, vähän samaan tapaan kuin samana vuonna Michael Mooren pitämä Oscar-puhe. Gere ja Zellweger vetävät omat roolinsa reippaasti yli asteikon, kuten myös Zeta-Jones. Rap-tähti Queen Latifah, josta yritetään tehdä elokuvatähteä puoliväkisin, tekee luultavasti elämänsä parhaan roolin vanginvartijat roolissaan ja on ehdottomasti yksi elokuvan parhaimpia hahmoja, vaikka esiintyminen liian lyhyeksi jääkin. Uskottavuutta näiltä musikaalien elokuvasovituksilta vie usein se tosiseikka, että näyttelijät eivät laula itse omia osuuksiaan. Tosin Chicagossa asia on päinvastoin. Gere, Zellweger ja Zeta-Jones vetävät kukin oman osuutensa koreografioissa ja luonnollisesti myös lauluosuuksissa. Tämä tuli ainakin allekirjoittaneelle yllätyksenä, varsinkin, kun Zellwegerin lauluääni eroaa melkoisesti siitä mitä olisi voinut sen kuvitella olevan. Sivurooleista on vielä mainittava Lucy Liu ja John C. Reilly. Reilly, joka tunnetaan lähinnä monista independent-tuotantojen sivurooleista, hoitaakin oman tonttinsa uskomattomalla intensiteetillä ja ansaitsi siitä muun muassa Oscar-ehdokkuuden.

Oikeastaan Chicago olisi huomattavasti parempi elokuvana ilman musikaaliosuuksia, sillä musikaaliosuudet erottuvat kokonaisuudesta liian selkeästi, eivätkä sovi elokuvan muuhun rytmiin. Elokuvaelementit Chicagossa ovatkin kohdallaan vallan mainiosti, mutta yhtäkkiä alkavat hektisen musiikkiesitykset pilaavat rytmin lähes täydellisesti. 13 Oscar-ehdokkuutta ja kuusi voitettua pystiä kuulostavat todella liioitellulta kunnianosoitukselta tätä elokuvaa kohtaan kun jo aikaisemmin maailma oli saanut kunnian nähdä muun muassa Baz Luhrmanin upean Moulin Rouge! -musikaalisen sekametelisopan, joka ei saanut osakseen vastaavaa palkintovyöryä.

Kuva

Anamorfinen 1.85:1 kuva on hyvin terävä ja väritoistoltaan erittäin selkeä. Muutamassa, nopeilla valaistuskikoilla leikittelevässä kohtauksessa esiintyy rakeisuutta.

Ääni

Elokuva sisältää kolme ääniraitaa. Dolby Surround 2.0 -ja Dolby Digital 5.1 -ääniraidat ajavat oman asiansa mainiosti, mutta elokuva pääsee oikeuksiinsa DTS-raidalla, joka herättää elokuvan henkiin mainiolla dynamiikalla ja tilatoistolla - luonnollisesti se tekee musikaaliosuuksista entistä ärsyttävämpiä.

Lisämateriaali

Ensimmäiseltä levyltä löytyy ohjaajan ja käsikirjoittaja Bill Condonin kommenttiraita, jossa puhutaan hyvinkin kattavasti elokuvan ja erityisesti musikaalien teosta. Tämän lisäksi levyltä löytyy elokuvan traileri.

Toisella levyllä on mielenkiintoinen B-Roll, jossa seurataan näyttelijöiden koreografia ja lauluharjoituksia. Luonnollisesti myös itse elokuvan tekoa seurataan niin ikään kameran takaa. Behind the Scenes kurkkaa vajaaksi puoleksi tunniksi kulissien taakse. Puheenvuoron saavat tuotantoryhmän isoimmat nimet näyttelijöistä tuottajiin. TV-spotteja löytyy kokonaiset 14 kappaletta.

 Lisämateriaaleissa on vielä mukana poistettu kohtaus (laulu -ja tanssiesitys), joka on itseassa parempi kuin mikään muu lauluesitys elokuvassa. Soundbites-osiossa ohjaaja ja pääosanäyttelijät (Zeta-Jones, Zellweger ja Gere) kertovat kukin vuorollaan parin minuutin ajan elokuvasta. Ainuttakaan lisämateriaaliosiota ei ole tekstitetty suomeksi.

Yhteenveto

Koreografiallaan ja puvustuksella loistava musikaalin elokuvasovitus, joka ärsyttää erityisesti musiikki -ja lauluosuuksillaan. DVD-julkaisun ääniraidat ja kuvanlaatu ovat kuitenkin kohdallaan. Enemmän musikaaleihin ja niiden elokuvasovituksiin tutustuneet saavat tuotoksesta takuulla enemmän irti.