Elokuva

Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ensiesityksensä saanut Riot On! (2004) on IT-kuplan järjettömyyden ylistyslaulu. Kuusi kaverusta perusti vuosituhannen vaihteessa Riot Entertainment (Riot-E) -nimisen yrityksen, jonka tarkoituksena oli valloittaa maailma SMS-pohjaisilla mobiilipeleillä. Suomi oli seksikäs sijoituskohde riskisijoittajille, tunnettiinhan maamme yleisesti mobiilialan testilaboratoriona ja palvotun Nokian kotimaana.

Maailmanvalloitukseen pyrkivältä yritykseltä odottaisi löytyvän teknologista osaamista. Mobiilipelit olivat tuolloin vielä lapsenkengissä, eikä alan osaajia löytynyt käytännöstä mistään, kaikkein vähiten Riot-E:n johtoportaasta. Ennakkoluulottomasti firman kaupparatsut, tuotekehityksestä vastannut John Hakalax etunenässään, lähtivät kuitenkin tyrkyttämään ideoitaan sijoittajille riskirahan toivossa. Valmiita tuotteita ei ollut olemassa, vaan tuohta yritettiin kääriä esittelemällä koreita demoja, PowerPoint -esityksiä ja tulevaisuuden visioita. Moni arvostettu sijoitusyhtiö, mukaan lukien Nokia Ventures, pumppasi miljoonia yrityksen kassaan siinä uskossa, että mobiilipeleistä ja Riot-E:stä tulisi uuden talouden airuita.

Sijoittajien kannustivat Riot-E:tä kasvamaan. Käytännössä firmaa ei pidetty uskottavana, mikäli se ei työllistäisi vähintään sataa työntekijää. Myös ulkoisiin puitteisiin, kuten toimistoon, oli panostettava. Riot-E palkkasi muutamassa kuukaudessa lähes sata uutta työntekijää löyhin perustein. Sukulaisuussuhde tai puolen vuoden datanomi-opinnot takasivat työpaikan kaikkine etuineen. Helsingin keskustasta vuokrattiin kuusikerroksinen, design-huonekaluilla sisustettu toimistorakennus, josta löytyi muun muassa oma elokuvateatteri. Työntekijöille tarjottiin hotellitasoista aamiaista, sikäli kun kykenivät raahautumaan edellisen yön juhlimisen jälkeen työpaikalle ennen puolta päivää.  

Esimerkiksi Riot-E:n mullistava mobiiliversio Tamagotchi-virtuaalilemmikistä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Palvelulle olisi saattanut olla valtaisat markkinat erityisesti Aasiassa, mutta markkinointiosaston lupauksia ei pystytty koskaan lunastamaan. Tuloksena oli vain loppuunpalaneita koodareita, jotka yrittivät tehdä mahdottomasti mahdollisen. Oikeastaan kaikki ne ideat, jotka saivat sijoittajat haukkomaan henkeään, ammuttiin lopulta alas toteuttamiskelvottomina.

Yrityksen hurmokselliset kaupparatsut onnistuivat tekemään huikeita diilejä, saaden oikeudet mm. X-Men- ja Taru Sormusten Herrasta -pelien mobiiliversioihin. Firmalla oli hallussaan joidenkin arvioiden mukaan jopa miljardien arvoiset brandit, jotka tekivät yrityksestä yhä kiinnostavamman herkkäuskoisten sijoittajien silmissä. Käytännössä kaikki Riot-E:n tuotantoasteelle päässeet pelit perustuivat yksinkertaiseen kivi, paperi ja sakset -logiikkaan.

Jos meno oli hurjaa markkinointipresentaatioissa, niin sitä se oli myös työntekijöiden keskuudessa. Firman luottokortteja vingutettiin milloin ulkomaisissa yökerhoissa, milloin strippibaareissa. Päävastuun sikailusta kantoi yrityksen johto, joka tuntui menettäneen suhteellisuudentajunsa. Riot-E:n työntekijöiden sosiaalinen elämä rajoittui firman sisäpuolelle jopa niin, että koodarit saattoivat yöpyä toimistolla tai sitä ympäröivässä puistossa. Miestyöntekijät tarpoivat pitkin katuja ilman rihman kiertämää tai tempaisivat pukeutumalla naisiksi. Edelleen netin vertaisverkoista saatavilla oleva kömpelö pornoelokuva, ns. Riot-porno, oli myös osoitus siitä, että firman tiloissa painettiin pitkää päivää. Riot-E:n bileiden kerrotaan myös olleen poikkeuksellisen riehakkaita ja vapaamielisiä.

IT-kuplan puhkeaminen sai sijoittajat vaatimaan vastinetta rahoilleen. Uudella neuvottelukierroksella riskirahan myöntämiselle asetettiin ehto, jonka mukaan yrityksen epäkelvoksi todettu johto tuli vaihtaa alan ammattilaisiin. Ehdokkaista ylivoimaisesti pätevimpänä pidettiin sliipattua amerikkalaista, joka lopulta palkattiinkin yrityksen pelastajaksi. Tästä lipevästä ja mielistelevästä kaverista pidettiin yhteistyökumppanien keskuudessa, mutta pian ilmeni, että kaveri oli FBI:n etsintäkuuluttama rikollinen, joka oli väärentänyt ansioluettelonsa ja suosituksensa.

Erikoisen Riot On! -projektista tekee se, että käytännössä kaikki siiheen osallistuneet ovat olleet töissä Riot Entertainmentissa tai sen sidosryhmissä. Elokuvan on ohjannut Kim Finn toimi yrityksessä content expertin tehtävissä. Tuottajat John Hakalax ja Jan Wellmann olivat yrityksen perustajia; jälkimmäinen jopa yrityksen karismaattinen ja uskottavasti soopaa jauhanut toimitusjohtaja. Käytännössä tämä mahdollistaa asioiden tarkkailun sisältä päin, mikä on yksi dokumentin vahvuuksista. Toisaalta on luonnollista, että puolueettomuus kärsii asianosaisten hehkuttaessa silmät kiiluen vuosisadan kusetustaan. Kolmikolla on takanaan muitakin yhteisiä produktioita. Hakalax ja Wellmann tuottivat yhdessä kaksi vuonna 2004 valmistunutta dokumenttia, Kadonneen Kung Fun Metsästäjät ja Sobhraj: Snake. Hakalax ohjasi ja käsikirjoitti ensiksi mainitun, Wellman puolestaan jälkimmäisen. Trion kolmas pyörä, Finn, vastasi molempien elokuvien kuvauksesta.

Elokuva alkaa dynaamisesti, Finnin käyttäessä nopeita leikkauksia sytyttämään katsojan mielenkiinnon. Musiikkivideomainen visuaalisuus jakaa varmasti mielipiteet. Yrmeä-ääninen kertoja on kuin englanninkielinen vastine Dressmann-mainosten miesäänelle. Onneksi tahti rauhoittuu nopeasti, ja ääneen pääsevät Wellman, Hakalax ja monet muut yrityksen avainhenkilöt. Wellman muistelee Riot-E:n vaiheita lakonisesti sohvansa pohjalta. Helmenkalastajamaisesti luennoiva Hakalax on valovoimainen moottoriturpa ja sarasvuomaisen huomiotalouden hyvin sisäistänyt nilkki, jota joko vihaa tai rakastaa. Hakalax muistelee kaihoisasti kahden vuoden aikaista uraansa mobiilipelibisneksessä, yhtään väheksymättä omaa osuuttaan Riot-E:n lyhyessä historiassa. Dokumentissa saavat suunvuoron niin tankeroenglanniksii artikuloivat naispuoliset työntekijät ja pesunkestävä nörttikoodari kuin Riot-E:n ulkomaantoimintoja vetäneet, sekopäisten suomalaisten lumoissa olleet kaveritkin. Dokkarissa kuullaan ilahduttavasti myös firmalle miljoonia myöntäneen sijoittajan näkemyksiä. Haastattelupätkien väliin on ripoteltu paikoin silmiä hiveleviä Flash-demoja tuotteista, joita ei oikeasti ollut olemassakaan. Muutenkin kerronnassa hyödynnetään paljon animaatiota ja Poliisi TV -tasoisia lavastettuja kohtauksia.

Kuva
Anamorfinen laajakuva (1.85:1) on kotimaisittain hyvälaatuinen, ja täyttää hienosti dokumenttielokuvalle asetetut vähimmäiskriteerit. Kuva on terävä ja värikylläinen, eikä kohinan pirulainenkaan pääse varastamaan showta, vaikka tökerösti rekonstruoiduissa flashbackeissä vähän kummitteleekin. Pientä liikesumeutta on myös havaittavissa nopeiden leikkauksien ja viuhuvien kamera-ajojen myötä. 

Ääni
Jos on kuvassa aavistuksen moittimisen aihetta, niin äänet ovat sekä laadultaan että miksaukseltaan ilahduttavan hyvää tasoa. Dolby Digital 5.1 -raita on kuulas ja erotteleva, eikä dialogin kuulemiseksi tarvitse vaientaa vieressä istuvaa sipsinsyöjää. Takakanavat ja jopa epäesteettisesti lattialla möllättävä subwoofer saavat oman osansa.

Lisämateriaali
Levy sisältää 56 minuuttia John Hakalaxin esittelemiä ekstroja, jotka on luontevinta katsoa putkeen, koska ne linkittyvät enemmän tai vähemmän toisiinsa. Hakalax kertoo dokumenttielokuvan taustoista ja paljastaa, miksi tiettyjä kohtauksia ei voitu käyttää elokuvan lopullisessa versiossa. Riot porno -kohtaus jouduttiin jättämään pois leffasta muun muassa siitä syystä, että Hakalaxin äitimuori piti materiaalia tuomittavana. Hakalax kertoo myös pajauttelun ja ryyppäämiseen kuuluneen olennaisena osana esimiesten rekrytointiin; jos nolasit itsesi pajareissa tai nakit silmillä, sait todennäköisimmin töitä. Myös moni muu poistetuista kohtauksista olisi ansainnut paikkansa elokuvassa. Tarjolla on myös Titan A.E -pelin demo, josta pitäisi oivaltaa SMS-pelien nerokkuus. Peli on kuitenkin hengästyttävän karmea viritys, ja on suorastaan järjen vastaista, että tällaiseen mobiiliviihteen irvikuvaan herui vuolaasti riskirahaa. Mukaan on ujutettu myös muutama traileri (Riot On! ja Sobhraj: Snake). 

Yhteenveto
Dokumenttielokuville epätyypilliset ratkaisut ja ylivertaisen viehättävä tarina tuovat elokuvaan raikkautta, joka tekee siitä kansainvälisestikin ottaen mielenkiintoisen teoksen. Lähes täydellinen kantaaottavuuden puute yhdistettynä yksiuloitteisuuteen tekevät rainasta kertakäyttöisen, joskin viihdyttävän monumentin vuosituhannen vaihteessa bisnesmaailmassa vallinneelle röyhkeydelle ja rahan himon katalysoimalle herkkäuskoisuudelle.