60-luvun alkua voidaan pitää kylmän sodan kriittisimpänä aikana, jolloin kaksi suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, olivat vain muutamien millien päässä tuhoisasta ydinsodasta. Kummatkin valtiot päättäjineen kohdistivat suuren osan budjetista asevarusteluun toisen päihittämiseksi, samalla kun kansalaiset katsoivat vieressä yhä todennäköisempää ydinsodan uhkaa. Uhka oli lähimpänä Kuuban kriisin aikana vuoden 1962 lokakuussa, jolloin koko maailma pidätti hengitystään kolmentoista päivän ajan. Pelon ilmapiiri säilyi kriisin jälkeenkin, eikä vuoden 1963 marraskuun 22. päivänä tapahtunut Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn salamurha auttanut asiaa. Tähän väliin tunnettu elokuvaohjaaja, Stanley Kubrick, päätti julkaista oman, satiirisen näkemyksensä suurvaltojen yhä laajenevasta asekilpailusta ja ydinvoimasta.

Vuoden 1964 tammikuun lopussa ilmestynyt Dr. Strangelove: Or How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb ei ollut suinkaan Kubrickin haluama alkuperäinen nimi. Niin käsikirjoitus kuin elokuvan nimikin kävi jokusia variaatioita ennen lopulliseen muotoon päättymistä. Peter Georgen Red Alert -kirjaan perustuvan elokuvan oli alkujaan oltava vakavahenkinen trilleri vahingossa alkavasta ydinsodasta. Tällöin projekti kulki vielä nimellä The Edge of Doom. Kubrick kuitenkin huomasi juonen sallimat komedialliset aspektit, ja lisäsi vähitellen hieman humoristisempaa kantaa vakavaan asiaan. Seuraava projektinimi olikin The Delicate Balance of Terror, jonka ydinajatus oli samainen, mutta tapahtumien eskaloitumista olisi seurattu ulkoavaruuden muukalaisten silmin.

Kuopattuaan tämänkin idean, Kubrick palkkasi kirjailija Terry Southernin, jonka komediallinen kirjoitustyyli sopi yhteen ohjaajan mieltymysten kanssa. Yhdessä he, sekä alkuperäisen kirjan kirjoittanut George ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, josta syntyi myöhemmin kaikkien tuntema ikiklassikko, Dr. Strangelove. Lopullisessa teoksessa ainoa yhteinen edellisten projektien kanssa oli enää taustalla leijuva vakava uhka, mutta lähestymistapa oli puhtaasti satiirinen. Yhdistettynä vuoden 1963 vallitsevaan ilmapiiriin ja pelkoon, oli ratkaisu vähintäänkin rohkea - eli tyypillistä Kubrickia.

Neuvostoliiton rajalla partioiva yhdysvaltalainen B-52 -pommikone saa kesken lennon pelätyn suunnitelma R:n. Koneen miehistö, mukaan lukien teksasilainen kapteeni T.J. ´King´ Kong (Slim Pickens), varmistavat saamansa käskyn ja heidän pelkonsa osoittautuvat todeksi. Neuvostoliitto on aloittanut sodan Yhdysvaltoja vastaan ja juuri tälläkin hetkellä heidän valtionsa on ilkeiden kommunistien hyökkäyksen kohteena. Miehistön ainoaksi tehtäväksi jääkin suunnitelma R:n noudattaminen. Matkalastinaan kaksi ydinpommia, pommikone kääntää suuntansa kohti Neuvostoliiton sotilastukikohtia. Tehtävänään pudottaa pommit ennen vastapuolen vastaiskuja, miehistö vannoutuu tekemään kaikkensa isänmaan puolesta.

Samaan aikaan Yhdysvaltain Burpelsonin lentotukikohdassa on täysi hälytys päällä, ja alue on suljettu ulkopuolisilta. Tukikohdan komentaja, kenraali Jack D. Ripper (Sterling Hayden), on pistänyt suunnitelma R:n käytäntöön. Ripper on saanut selville kommunistien salaisen suunnitelman: vuonna 1946 alkanut veden fluoraus on kommareiden salajuoni kansalaisten elintärkeiden ruumiinnesteiden myrkyttämiseksi. Alueella palveleva RAF-upseeri Lionel Mandrake (Peter Sellers) on ainoa mahdollisuus yhä lähenevän ydinsodan estämiseksi, kunhan hän vain onnistuisi saamaan peruutuskäskyn hulluuden partaalle joutuneelta Ripperiltä.

Kun ydinsota lähenee kriittistä pistettään, hallituksen korkeimmat virkamiehet yrittävät keksiä keinoja sen estämiseksi, edellyttäen, että he pääsevät ainaisten kinastelujen ylitse. Sotahuoneessa vallitseva ilmapiiri on vähintäänkin kaoottinen; presidentti Merkin Muffley (Peter Sellers) joutuu soittamaan hermoja kiristävän puhelun Neuvostoliiton presidentille - joka on kännissä. Fanaattinen kenraali Buck Turgidson (George C. Scott) pyrkii vakuuttamaan presidentin hyökkäyksen kannattavuudesta, jolloin neukkujen tulivoima saataisiin nopeasti tuhottua - omat tappiot olisivat vain parinkymmenen miljoonan ihmisuhrin luokkaa, korkeintaan. Neuvostoliiton lähettiläs (Peter Bull) tuntuu puolestaan olevan enemmän kiinnostunut itse strategisista tauluista kuin koko kriisistä, kun taas salaperäinen Dr. Strangelove (jälleen Peter Sellers) on saksalaista alkuperää oleva tiedemies, jonka suunnitelmat ydintalvelle voivat pelastaa useita henkiä, mikäli pahin tapahtuu.

Dr. Strangelove: Or How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb -elokuvassa oli ilmestyessään onnistunutta kritiikkiä suurvaltojen välisestä jännitteestä ja asevarustelusta. Satiirin muotoon puettu kauhukuvaelma oli vuonna 1964 yhtä aikaa pelottavan todentuntuinen, yhteiskuntakriittinen kuin hauskakin. Nykypäivänä elokuva kärsii hieman ilmapiirien muutoksista, taustalla häilyvän ydinuhan ollessa olematon. Samoin Yhdysvaltain ja silloisen Neuvostoliiton välinen kilpailu kaatui jälkimmäisen lailla 90-luvun alussa, jolloin ainoaksi suurvallaksi jäi yhä eteenpäin porskuttava Amerikka. Vaikka elokuvan yhteiskuntakriittinen ote onkin hälventynyt vuosien saatossa, on sen komediallinen puoli pysynyt samassa, ellei ole jopa peräti noussut. Elokuvassa suurvallat taistelevat niin ase-, avaruus-, rauha- kuin myös lopulta kaivoskilpailussa, kun Scottin näyttelemä Turgidson pääsee valloilleen. Käsikirjoitus käykin läpi silloisia pelkokuvia taidokkaan humoristisesti, oli kyseessä sitten tuomionpäiväkone, vahingossa alkava ydinsota kuin myös, usko tai älä, oikeasti Yhdysvaltain oikeistolaisten ylläpitämä teoria 50-luvulla siitä, että fluorattu vesi on kommunistinen salajuoni.

Elokuvan loistavuus ei ole vain nerokkaassa käsikirjoituksessa, vaan myös taidokkaissa näyttelijöissä. Kolmea eri henkilöä näyttelevä Sellers sai melko lailla vapaat kädet rooliensa tulkintoihin, mikä johti kolmeen ikimuistoiseen hahmoon. Alkujaan hänen piti näytellä myös ´King´ Kongia, mutta teksasilaisen aksentin hankaluus ja lopulta nilkan murtuminen pakotti Kubrickin valitsemaan Slim Pickensin kyseiseen rooliin. Vaikkei Sellersiä päästykään nauttimaan neljässä roolissaan, on kolmessakin aivan tarpeeksi. Hienovarainen Mandrake käyttää verbaalisia taitojaan, Muffleylle oli alun perin kirjoitettu paha nuha, mutta kuvausryhmän alituinen nauraminen Sellersin tulkinnalle johti lopulta suhteellisen normaaliin presidenttiin. Se ei kuitenkaan estänyt miestä tekemästä eräitä elokuvan hauskimpia puhelinsoittoja. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä on mysteerinen saksalaistohtori Dr. Strangelove. 1950-luvun rikoskuvaaja Weegeeltä lainattu puhetyyli, Kubrickin oikean käden nahkahanska yhdistettynä oikukkaaseen käteen ja saksalainen syntyperä ovat ainekset erääseen elokuvahistorian hauskimpaan hulluun tohtoriin. Elokuva on jälleen osoitus Peter Sellersin ilmiömäisistä koomikon kyvyistä.

Dr. Strangelove ei ole kuitenkaan yhden miehen show. Jack D. Ripperin roolissa nähtävä Sterling Hayden on juuri oikea mies rooliin. Kubrick onnistui houkutella jo eläkkeelle jäänyt näyttelijä takaisin elokuvien pariin. Haydenin hienovarainen, omaan ulkonäköönsä nojaava suoritus on kutkuttavan herkullista katseltavaa. Kun kivikasvoinen Ripper puhuu tärkeästä elinnesteestään, jota hän on kieltäytynyt luovuttamasta naisille ensimmäisen yhdyntänsä aikana saadun valaistuksen jälkeen, ei katsoja voi olla nauramatta. Ripper-Mandrake -parivaljakko ovatkin olemukseltaan toistensa vastakohtia, johtaen mitä moninaisimpiin sanailuihin ja tilanteisiin. Sellersin ja George C. Scottin väliset kinastelut sotahuoneessa jatkavat vähintäänkin Ripper-Mandrake -kollaboraation tasoista linjaa hauskuudessa. Hiuksenhienolla ylinäyttelemisen rajoilla pyörivä Scott tekee erään parhaimmista rooleistaan näytellessään sotahullua Turgidsonia. Koko ajan äänessä oleva ja vähän väliä innostuva kenraali on omiaan jälkimmäisissä tilanteissa, joissa Scottin lähes lapsenomainen iloisuus ja huuto tuovat kontrastia muualla sotahuoneessa vallitsevaan vakavuuteen.

Kuva
Elokuva sisältää niin 1.37:1- kuin 1.66:1-suhteessa kuvattuja kohtauksia, joskin pääosin kuvasuhde on 1.37:1. Mustavalkoinen kuva ei kovin suurta iloa nostata, mutta on suurimmaksi osaksi varsin toimivaa. Roskia, naarmuja ja artefakteja on nähtävillä koko keston ajan, mutta häiriöksi asti ei kyseisiä ilmiöitä ole. Tarkkuus on yleisesti ottaen kohtalaista, lähiotoksissa jopa melko hyvää. Mustan taso on kohtalaista, ja lievä valottuneisuus vaivaa läpi elokuvan.

40-vuotis juhlapainos parantaa kuvaa kuitenkin kaikilta osa-alueilta. Ensinnäkin kuva on anamorfisena ja kuvasuhde 1.66:1, mikä rajaa osan kuvamateriaalista pois. Staattisuus loistaa kuitenkin poissaoloaan, mustan taso on parempi ja valottuneisuudesta ei ole enää haitta. Myös tarkkuus parantuu roimasti. Uuden julkaisun myötä tämäkin mestariteos saa ansaitun kohtelun.

Ääni
Julkaisu sisältää vain alkuperäisen monoraidan ja monikanavamiksauksia kaipaavat voivat siirtyä suosiolla uuteen 40-vuotisjuhlapainokseen, joka sisältää niin DTS- kuin Dolby Digital 5.1 -ääniraidat. Tosin mitään suuria muutoksia äänen suhteen ei monikanavamiksauksilla saada yli neljäkymmentä vuotta vanhaan mono-raitaan. Ääni tulee hieman kovemmalla ja todella lievää takakaiuttimien käyttöä on havaittavissa ajoittain. Puristeille uusi julkaisu sisältää myös alkuperäisen ja hiotumman mono-raidan.

Ääniraidalla ei liiemmin juhlita, mutta kyllä sillä tarvittavat äänet saadaan kuulumaan. Tehosteet, dialogit ja musiikki kuuluvat kaikki hyvin. Kuuluvuus särkyy ainoastaan huudon aikana, joita elokuvassa on onneksi melko vähän. Onneksi suurimman osan ajasta ääniraita hoitaa tehtävänsä.

Elokuvan musiikkivalinnat ovat taas luonnolliseen tapaan osuvia. Säveltäjä Laurie Johnsonin sovittama When Johnny Comes Marching Home -marssimusiikki B-52:ssa tapahtuvissa kohtauksissa on juuri osuvan militaristinen ja rytmikäs. Myös elokuvan lopussa kuultava Vera Lynnin We'll Meet Again on oivallinen valinta taustamusiikiksi kyseenomaiselle kohtaukselle.

Lisämateriaali
Julkaisun mukana tulee ohut vihkonen, jossa kerrotaan haastattelujen turvin elokuvan vaiheet synnystä julkaisuun saakka. Vihko sisältää osittain sellaista tietoa, jota ei löydy levyn dokumenteista.

The Art of Stanley Kubrick (13:51) – Lyhyt sukellus ohjaajalegendan alkuvaiheisiin, päättyen Dr. Strangeloveen. Käsiteltävinä aiheina ovat Kubrickin nuoruus (tosin pikaisesti), sekä tärkeimmät alkupään elokuvat.

Inside the Making of Dr. Strangelove (46:05) – Mielenkiintoinen ja suhteellisen triviarikas making of -dokumentti kertoo kaiken tarpeellisen elokuvasta, sen teosta ja vaikeuksista.

Interview with Peter Sellers and George C. Scott (07:15) – Lyhyet valehaastattelut, joissa näyttelijät lukivat vastauksensa paperilta ja itse haastateltavat lisättiin myöhemmin television katsojia varten. Sellers näyttää haastatteluosiossaan oman tulkintansa Englannin eri murteista.

Lisäksi levyltä löytyy elokuvan traileri, näyttelijöiden ja ohjaajan lyhyet filmografiat, sekä alkuperäisiä mainoksia.

Yhteenveto
Dr. Strangelove: Or How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb on Stanley Kubrickin humoristisimpia teoksia, jossa ohjaajalegenda todistaa osaavansa myös tehdä toimivaa komediaa. Vakavan aiheen ympärillä pyörivä elokuva on hieman menettänyt yhteiskunnallista tehoaan vuosien varrella, mutta on silti yksi parhaimpia komedioita koskaan. Loistavan käsikirjoituksen, näyttelijäsuoritusten ja ohjauksen parissa viihtyy useitakin katselukertoja kyllästymättä.

Vanha Collector's Edition on edelleen aivan käypä julkaisu, mutta vasta hankkiville suositeltava ostos on vastikään ilmestynyt 40-vuotisjuhlapainos, paremman kuva-, ääni- ja lisämateriaali-tarjonnan takia..