Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) aloitti Disneyn vuosikymmeniä kestäneen voittokulun animaatioelokuvien saralla. 1940-luvun alussa päivänvalon näkivät Pinocchion (1940), Dumbon (1941) ja Bambin (1942) kaltaiset helmet. Taso pysyi äärimmäisen korkealla huolimatta siitä, että uusia animaatioita valmistui kuin liukuhihnalta. Viehättäviä, Disneyn animaatioperinteeseen nojaavia tarinoita liikeni myös 1950-luvulle; Tuhkimo (1950), Peter Pan (1953) sekä Kaunotar ja Kulkuri (1955) ovat näistä mieleenpainuvimpia elokuvakokemuksia. 1960-luvulla Disney tuntui kadottaneen hetkeksi otteensa, vaikka esimerkiksi 101 Dalmatialaista (1961) ihan kelpo esitys olikin. Seuraavalla vuosikymmenellä taantuma oli jo ohitse, ja katsojia teattereihin vetivät Disney-mittapuulla parempaa keskitasoa edustavat Robin Hood (1971) ja Nalle Puh (1977).

1980-luvun Disney-piirretyistä onnistuneimpia olivat Topi ja Tessu (1981) ja hieman yllättäen Pieni Merenneito (1989), jonka myötä lelukauppojen hyllyt täyttyivät oheiskrääsästä. 1990-luvulla Disney iski kertaalleen kultasuoneen; Leijonakuningas (1994) lunasti paikkansa ehdottomien klassikkojen rinnalla. Sen sijaan esimerkiksi Hercules (1997) tai vaikkapa Mulan (1998) olivat hienoisia pettymyksiä.

2000-luvulla Disneyn kaksiuloitteiset piirroselokuvat alkoivat vaikuttaa hivenen vanhahtavilta kilpailijoiden 3D-animaatioiden rinnalla. Mikä tärkeintä, tarinoista ovat puuttuneet Disney-piirretyille ominainen, ehkä hieman siirappinenkin viehättävyys, samaistumisen kohteet ja elämän perusarvoista kumpuava tematiikka. Hyvät tarinat ja sympaattinen hahmogalleria saivat väistyä yksioikoisen slapstickin ja hapuilevan kohelluksen tieltä. Tätä lajityyppiä edustaa myös Disneyn uusin animaatiofloppi, Lehmäjengi (2004).

Viheliäs karjavaras, Alameda Slim, anastaa maatiloilta mullikat ja käy pakkohuutokaupoissa ostamassa karjattomuuttaan autioituneet tilat pilkkahintaan itselleen. Konna havittelee myös Poutapilvi-nimistä tilaa, mutta siellä asusteleva maitokarja päättää laittaa kapuloita rattaisiin. Etsintäkuulutetun Slimin kiinniottajalle on luvassa kohtuullinen summa käteistä, ja sorkat ojossa uhitteleva lehmäkolmikko näkee tässä mahdollisuutensa ostaa tilan takaisin herttaiselle omistajalleen. Avuksi siunaantuu seikkailuja ja mainetta janoava, olemattomilla karatetaidoillaan ylpeilevä Buck-ori.

Lehmäjengissä mennään metsään - tai paremminkin preerialle - hyvinkin laajalla rintamalla. Ensimmäinen epäkohta on tylsä ja näennäisen vauhdikas tarina, joka ei jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Toki elokuvalla on hyvätkin hetkensä, mutta kovin vähäisiksi ne jäävät kokonaisuuteen nähden. Lehmien käyskentely ja turhanpäiväinen märehtiminen alkavat ennen pitkää kyllästyttää. Aluksi hupaisalta vaikuttava kaakkikin kokee muodonmuutoksen hermoja raastavaksi otukseksi, jonka poistuminen ruudusta aiheuttaa riemunkiljahduksia kotikatsomossa. Rainan pahista ei sitten voi kuvaillakaan ilman laajaa kirosanojen kirjoa.

Leffassa kuullaan vaihtelevan tasoista dialogia ja Disneyn tavaramerkkinään pitämiä lauluja, jotka vaihtelevat tekopirteyden puolelle luiskahtavista rallatuksista selkäpiitä karmivaan jodlaukseen. Sopivasti annosteltuina laulut tuovat Disney-animaatioihin mukavaa lisäväriä, mutta Lehmäjengin kerrontaa ne rampauttavat siinä määrin, että olisivat joutaneet jäädä vähemmälle. Dialogi on naiivia Disney-kauraa, ja sellaisenaan varmasti Teletappien parissa varttunutta lapsiyleisöä tyydyttävää. Käsikirjoittajilla (IMDb:ssä mainittu 8 tarinan kehittelyyn osallistunutta henkilöä) on ollut selvästi huono päivä, eikä nauruhermoja kutkuttavaa huumoria irtoa, ei sitten millään.  Ju fler kockar, desto sämre soppa.

Ääninäyttely on sentään kelvollista, tosin megaärsyttävä Roseanne Maggie-lehmän äänenä olisi voinut varioida artikulaatiotaan hivenen enemmän. Tällaisenaan ääniraita voisi yhtä hyvin olla hänen nimeään kantavasta sitcomista. Ääninäyttelijöinä kuullaan myös monia muita tuttuja nimiä, kuten Steve Buscemi ja Cuba Gooding Jr. Kuten yleensäkin, perheen pienimmät silmällä pitäen tehty suomenkielinen dubbaus jää selvästi alkuperäistä heikommaksi. Aivan kesäteatteriasteikolla teatraalista ylinäyttelyä ei tarvitse kuitenkaan arvioida.

Animaatioelokuvan visuaalisessa ylöspanossa ilmenevät epäkohdat voi antaa helposti anteeksi, jos tarinassa on imua. Koska näin ei ole, jatkan narinaani. Piirrosjälki on luvattoman kulmikasta, eikä animaatio yllä sille tasolle, jota Disneyltä on totuttu näkemään jopa yli 10 vuotta sitten. Mikäli visuaalinen rosoisuus perustuu harkittuun päätökseen, olisi hauska kuulla sitä puoltavat argumentit. Tämä vain korostuu referenssien ollessa viimeistä pikseliä myöten viilattuja 3D-tietokoneanimaatioita.

Kuva
Disney-elokuvat on tyypillisesti paketoitu laadukkaiksi DVD-julkaisuiksi, niin nytkin. Kuvanlaadusta on vaikea löytää mitään huomautettavaa. Kuvasuhde on melko harvinainen 1.66:1. Kuva toistuu värikylläisenä ja terävänä, mutta samalla myös visuaalisen kulmikkuuden paljastavana.

Ääni
Dolby Digital 5.1 -ääniraitaa kuuntelee ilokseen. Tosin miksaus ei ole järin uskalias, eikä surround-kanavia hyödynnetä aivan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Dialogi ja elokuvassa suuressa roolissa oleva, Disney-elokuvien hovisäveltäjä Alan Menkenin loihtima musiikki kuuluvat selkeinä alhaisellakin äänenvoimakkuudella.

Kommenttiraitoja on ilahduttavasti useampia. Ensimmäisellä raidalla äänessä on tuottaja Alice Dewey, toisella ohjaaja-käsikirjoittaja Will Finn ja kolmannella samoilla titteleillä ylpeilevä John Sanford. Kaikkia raitoja en jaksanut kokonaisuudessaan tahkota, mutta ainakin tuottajanäkökulma vaikutti kohtalaisen mielenkiintoiselta.
Poistettuja kohtauksia (15:45) on nähtävillä kaikkiaan viisi. Jokaisen kohtauksen alussa ohjaajat Finn ja Sanford selittävät, mistä kohtauksessa on kysymys ja miksi se jätettiin pois lopullisesta versiosta. Näiden joukossa ei ole yhtään sellaista kohtausta, joka olisi ansainnut paikkansa filmissä.

Kulissien takana -materiaali on jaettu syystä tai toisesta kahteen osioon, joista ensimmäinen on varsinainen making of -dokumentti (18:40) ja toinen tottelee nimeä Taidetuokio (10:15). Dokkari on helposti lähestyttävä ja kohtalaisen vähän selkään taputtelua sisältävä pintaraapaisu. Taidetuokiossa visuaalisesti ilmeestä vastaavat henkilöt yrittävät puolustella muun muassa aiemmin parjaamaani kulmikkuutta, siinä jopa osittain onnistuen.

Levyltä löytyy myös musiikkivideo (The Beu Sisters - Anytime You Need A Friend, 3:10), joka kuullaan myös leffan lopputekstien yhteydessä. Mukiinmenevä pop-kappale, jolle videolla söpöilevät neitoset tuovat oman lisäarvonsa.

Otsikon "pelejä ja muuta mukavaa" alta löytää erinäinen määrä pelejä ja muuta interaktiivista sälää, jotka saavat lapsuusiän ohittaneet lähinnä turhautuneiksi.

Tarjolla on myös kohtalaisen aneeminen lyhytanimaatio (3:40).

Lehmäjengi on Disney-animaatioksi häpeällisen huono niin käsikirjoituksen kuin visuaalisen ilmeenkin osalta. Dialogi on pääsääntöisesti vaatimatonta tasoa, eikä sen puutteita pystytä paikkaamaan huumorilla, jota on kitsaasti tarjolla. Lehmäjengi jää näillä näkymin Disneyn viimeiseksi perinteisellä piirrostekniikalla toteutetuksi animaatioelokuvaksi. Disneyn kannalta olisi ollut toivottavaa, että kaksiuloitteiselle animaatioperinteelle olisi jätetty kunniakkaammat hyvästit.