Elokuva
Los Angeles: saasteita, rikollisuutta, väkivaltaa ja toivottomia sieluja. Niiden keskellä elää
John Constantine (Keanu Reeves). Hän on eräänlainen katumanaaja, jonka elämänkutsumuksena on karkoittaa ihmisiin siirtyneitä demoneita takaisin helvetin porteille. Kun paikallisen poliisietsivän, Angela Dodsonin (Rachel Weisz) kaksoissisar Isabel tekee itsemurhan mielisairaalan katolta, alkaa tapahtua. Angela törmää sattumalta John Constantineen ja pyytää tämän apua sukulaisensa kohtalon selvittämiseksi, sillä hän on varma, ettei hänen siskonsa ei tehnyt itsemurhaa. Silloin etsivälle paljastuu mistä tässä tapauksessa ja John Constantinen maailmassa on kyse. Jumala ja paholainen ovat todellisia, ja vaikuttaisi siltä, että toinen heistä yrittää kovasti päästä Maan päälle - kaksosten avulla. Avain maanpäällisen helvettiin on kuitenkin Longinuksen keihäs, roomalaisen rivisotilaan aseen kärki, joka tappoi Jeesuksen ristille. Kuka pääsee kohtaloa muokkaavaan aseeseen käsiksi ensimmäisenä - John Constantine vai saatana?

Elokuva perustuu suhteellisen suosittuun DC Comicsin julkaisemaan Hellblazer-sarjakuvaan. Sarjakuvan ja elokuvan välisiä ristiriitoja on melkoisesti. Yksi eroavaisuuksista on se, että sarjakuva sijoittuu Liverpoolin kaupunkiin, Englantiin. Toisaalta pikkulinnut ovat kertoneet, että alunperin elokuvan tarina oli paljon yhtäläisempi sarjakuvan kanssa, mutta se ei herättänyt mitään mielenkiintoa tuotantoyhtiöissä joille sitä yritettiin tarjota. Lähestulkoon välittömästi, kun tapahtumapaikka muutettiin Liverpoolista Los Angelesiksi, elokuva herätti tuottajien mielenkiinnon. Vaan kuinka moni fani vierastaa ajatusta, että elokuvan Constantine onkin mustahiuksinen jenkki, eikä alkuperäisen sarjakuvan blondi britti?

Ihmisten mielenkiinto onnistuneita sarjakuvafilmatisointeja kohtaan on aivan toisella tasolla nykypäivänä, kuin se oli ennen kaiken maailman hämähäkkimiehiä ja ryhmä-äksäläisiä. Vertailua sarjakuvaan ei tarvita, sen verran heikosta esityksestä Constantinessa on kyse. Vaikka elokuva perustuukin alkuperäisteokseen, on sen silti pystyttävä kävelemään omin avuin. Etenkin, kun enemmistö elokuvayleisöstä ei tunne originaalia tekelettä.

Toisin kuin ensimmäisen Matrix-elokuvan aikoihin, Keanu Reeves antaa viimeisimmillä esityksillään viitteitä siitä, että hänen nimensä on merkki huonosta leffasta. Vaikkei suuntausta voi pitää pysyvänä, Constantine ei miehen nykykurssia muuta. Reevesin valitettavan yksipuolinen näyttely on prikulleen samalla tasolla kuin vastanäyttelijä Rachel Weiszin. Heille ja muille kirjoitettu dialogi on erittäin jäykkää ja reagointi erilaisiin tilanteisiin on lähestulkoon luonnotonta. Esimerkkinä vaikkapa Constantinen visiitti helvetissä ei pahemmin etsivä Dodsonia järkytä.

Yksi suurimmista elokuvan ongelmista on, että Constantinen motiiveja ei vaivauduta selittämään tarkasti. John Constantine ei ole myöskään hahmona sieltä vahvemmasta päästä. Katsojan uskontotietouden pitäisi lisäksi olla suhteellisen hyvällä tasolla tietääkseen keitä Gabriel (Tilda Swinton) ja Balthazar (Gavin Rossdale) ovat, ja mitä roolia he esittävät katolilaisessa uskonopissa, sillä Constantine ei juuri valota tätä katsojalleen.

Elokuva luottaa hyvin paljon CGI-efekteihin. Matrixien tasolle ei, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, kuitenkaan päästä, vaikka yritys onkin melko hyvä. Efekteillä ei kuitenkaan kovin pitkälle päästä, kun itse tarina on valtavia aukkoja täynnä. Leikkauksesta voi helpostikin päätellä, että melkoinen osa tarinaa on jäänyt sinne kuuluisalle leikkaushuoneen lattialle, ja ihan vain tulevaa DVD-versiota silmälläpitäen olisi toivottavaa, että ne päätyisivät takaisin elokuvaan paikkaamaan edes paria ammottavaa reikää.

Näsäviisaan Constantinen keskittyessä lähinnä synkistelyyn ja röökin polttoon, jota sauhuaa ilmaan parin kartongin verran, pienet sivuosaroolit pystyvät huomattavasti parempaan kuin pääosapari. Rush-yhtyeen nokkamies Gavin Rossdale ja kaunis Tilda Swinton pystyvät jopa yllättämään omissa, ehdottomasti liian pienissä, rooleissaan. Peter Stormare on kuitenkin elokuvan lopun pelastaja, mutta hänkään ei saatanallisista voimistaan huolimatta pysty pelastamaan koko leffaa. Pienten roolien tulkitsija tekee tästäkin esiintymisestään ikimuistoisen.

Yhteenveto
Elokuva ei onnistu säväyttämään millään tasolla. Kauhuelementit puuttuvat lähes täysin ja tämän tyyppisille elokuville tyypillinen huumorinpilkahduskin on poissa lähes kokonaan. Keskisormen vilauttelu, joka on näemmä muodostunut Reevesin tavaramerkiksi, ja "aina jokin juju" -lausahduksen hokeminen ei todellakaan jaksa naurattaa. Efektimässäilystä puuttuu kokonaan sielu, leikkaus vaikuttaa kiireessä hutaistulta ja käsikirjoitus ajattelemattomasti kirjoitetulta. Mutta tällaisiakin elokuvia tarvitaan, sillä eihän Hollywoodista aina voi hyviä tuotantoja tulla.