Ohjaaja Masaki Kobayashin ensimmäinen värielokuva, Kwaidan, ilmestyi vuonna 1964. Elokuva koostuu neljästä Lafcadio Hearnin (1850 - 1904) kokoamasta japanilaisesta kansantarusta, joissa henkilöt joutuvat yliluonnollisen maailman läheisyyteen. Vaikka kummitustarinoista onkin kyse, ei mistään kauhusta voida puhua. Kwaidanille on itse asiassa hyvin vaikea määritellä mitään erityistä genreä.

Elokuvan aloittaa Black Hair, tarina miehestä (Rentaro Mikuni), joka jättää vaimonsa paremman tulevaisuuden toivossa. Menneisyys, yhdessä vietetyt hetket ja tunteet palaavat kuitenkin vainoamaan onnetonta miestä hänen uudessa avioliitossaan. Lopulta hän päättää palata takaisin jättämänsä naisen luokse. Black Hair on nelikon kauhunomaisin kertomus, jota tukee erinomaisesti Tôru Takemitsun luoma surrealistinen ja aavemainen äänimaailma. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan vahvat, ja vaikkei mistään selkäpiitä karmivasta kauhusta olekaan kyse, aiheuttaa Black Hair kivan jännittyneisyyden tulevia tarinoita varten.

Seuraava tarina, Woman in the Snow, ei puolestaan pelota, mutta ottaa senkin edestä takaisin visuaalisuudellaan. Se kertoo tarinan nuoresta miehestä (Tatsuya Nakadai), joka kohtaa eräänä talviyönä mysteerisen neidon (Keiko Kishi). Mikäli hän kertoisi kohtaamisestaan kenellekään, neito palaisi hänen luokseen ja murhaisi hänet. Kauniit käsinmaalatut taustat ja hieno kameratyöskentely tekevät Woman in the Snow -tarinasta elokuvan parhaimpia. Myrskyinen talvi tai auringonlaskun sävyttämä syysmetsä ovat suoraan sanottuna upeita kokemuksia. Omanlaatuista mystisyyttä luo seiniin maalatut silmät, ja hieno valoilla ja varjoilla taiteilu. Sanat eivät pysty antamaan oikeutta Woman in the Snow’n kuvalliselle annille, vaan se pitää kokea itse.

Hoichi the Earless on nelikon pisin ja dramaturgisesti myös onnistunein. Se kertoo sokeasta papista (Katsuo Nakamura), joka kohtaa eräänä iltana aaveen. Luullessaan tätä eläväksi ihmiseksi, hän suostuu aaveen pyyntöihin. Jakso alkaa pitkällä laululla, jonka aikana kamera kuvaa vuonna 1185 käydystä Dan-no-uran taistelusta tehtyä maalausta. Tämän jälkeen siirrytään dramatisoituun versioon kyseisestä taistelusta, jonka perään alkaa vasta itse tarina nuoresta papista ja aaveesta.

Juoni itsessään seuraa enimmäkseen luostarin muita henkilöitä heidän kohdatessaan Hoichin aina aavetapaamisien jälkeen. Hiljalleen virittyvä tunnelma kulminoituu lopulta erittäin aavemaiseen hautuumaakohtaukseen ja sen jälkiseurauksiin. Hoichi the Earless on kuitenkin hieman liian pitkä, ja muutamaan kertaan kuultavat laulut ja biwan soitot saattavat särähtää länsimaalaiseen musiikkiin tottuneen kuulijan korvaan.

Kokoelman päättää samalla kestoltaan lyhin In a Cup of Tea, joka kertoo vahingossa toisen sielun nielaisevasta samuraista (Kanemon Nakamura). Varsin suoravirtainen tarina on jälleen aikakauden kuvauksena hienoa jälkeä, vaikkei tarinallisesti nousekaan kovin merkittäväksi. Kuten myös alkuperäinen Hearnin kirjoittama tarina, jää tämäkin hieman kesken. Tosin ei mitenkään tylysti, ja katsoja voi muodostaa oman mielipiteen näkemänsä perusteella.

Kwaidan on lopulta hieman vaikeasti määriteltävä elokuva. Visuaalisuutensa puolesta se on edelleen huikea. Teatraalinen lavastus luo omaa mystiikkaa kaikkiin tarinoihin. Yliluonnollisista kansantaruista huolimatta elokuvaa ei voi kuitenkaan luokitella puhtaaksi kauhuksi, vaikka se onkin ainoa sopiva genre kokoelmalle. Mikäli ohjaaja Kobayashi tai japanilainen folkloristiikka ylipäätään kiinnostaa, on Kwaidan tutustumisen arvoinen. Muuten elokuva jää lähinnä vain erikoiseksi kuriositeetiksi.

Kuva
Alkuperäinen 2.35:1-suhteen kuva on luonnollisesti anamorfinen. R2-alueen Masters of Cinema -sarja vastaa hieman valtameren toisen puolen Criterionia, minkä takia restaurointipuoli on otettu tosissaan. Näin myös Kwaidanin kohdalla.

Kuva on ikäisekseen elokuvaksi erittäin tarkka. Värimaailma on luonnollinen, ja mustan taso on kohtalainen. Lievää staattisuutta ilmenee yksivärisillä pinnoilla. Reunakorostusta on havaittavissa hieman tavallista enemmän, mutta roskia on kiitettävän minimaalisesti.

Ääni
Mono-raita jättää hieman toivomisen varaa. Dialogi, musiikki ja tehosteet kuuluvat toki vaivatta, mutta raitaa ei ole puhdistettu kunnolla. Jatkuva rätinä ja ajoittainen pauke nousevat esiin etenkin hiljaisemmissa kohdissa, mikä hankaloittaa hieman elokuvaan uppoutumista. Häiriö on kuitenkin suhteellisen matala, ettei se välttämättä kuulu kaikkien korvaan.

Lisämateriaali
Levyltä löytyy vain kolme erilaista traileria elokuvasta sekä kuvagalleria. Huomattavasti mielenkiintoisempaa antia onkin julkaisun mukana tuleva 72-sivuinen kirja, joka sisältää ohjaajan biografian, hänen viimeisen haastattelun vuodelta 1993 ja Lafcadio Hearnin kirjoittamat alkuperäistarinat.

Yhteenveto
Kwaidan (1964) koostuu neljästä yliluonnollisesta tarinasta, jotka perustuvat Lafcadio Hearnin kirjoitelmiin. Aikakautensa kalleimmaksi tuotannoksi visuaalinen anti on edelleen häikäisevä. Tekniseltä puolelta kyseessä on erinomainen restaurointi, joten japanilaiseen kansantarustoon kiinnostuneille Masters of Cinema -julkaisu on loistava valinta.