Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio tuomittiin 2016 kymmenen vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen lukuisista rikoksista, koskien mm. kuutta törkeää huumausainerikosta, törkeää virkarikosta, törkeitä todistusaineiston vääristelemisiä, syyttömän lavastamista rikokseen sekä tietovuotamista. Alla Aarniolla oli jo petostuomio ns. Trevoc-jutusta, joten lusittavaa tuli yhteensä yli 13 vuotta. Mutta mikä sitten ajoi palkitun ja arvostetun virkavallan edustajan kääntymään pimeälle puolelle, syömään paholaisen kädestä ja rikkomaan kaikki valansa?

Näihin kysymyksiin vastauksia ei edes yritä etsiä, saati sitten antaa, Pekka Lehdon ohjaama ja yhdessä Jussi Rautnimen ja Beatrix A. Woodin kanssa käsikirjoittama Paha poliisi.

Kriitikoiden toisinaan tykkäämien ja palkintogaalojen suosimien, mutta maksavan yleisön karsastamien taide-elokuviensa (mm. Tulipää (1980), Da Capo (1985), Kaivo (1992), Tango Kabaree (2001) ja Kalervo Palsa ja kuriton käsi (2013)) ohella markkinarakoa tosielämän rikosjuttuihin pohjaavilla dokumenteillaan takonut (Epäilyksen varjossa – Elokuva Alpo Rusista (2010) ja Anneli Auerin tapauksella rahastanut Ulvilan murhamysteeri (2014)) Lehto jatkaa valitsemallaan tiellä uutuudellaan.

Vaikka mahdollisuudet ovatkin olleet vaikka kuinka syväluotaavaan analyysiin Aarnion noususta ja tuhosta, Lehto joukkoineen on valinnut helpoimman tien, menee yli sieltä, missä aitaa ole laisinkaan ja tuottaa nippa nappa oikean elokuvan määreet kestollaan täyttävän, Seiska-lehteä muistuttavan elokuvatuksen, jonka tekemisen motiiveja voi vain arvailla. Huvittavin veto on kerronnan koukku, dramatisoidut kohtaukset, joissa Helsingin Läänin sellejä siivoava luottovanki (Juhani Niemelä) ja tälle ovia aukova vartija (Lasse Karkjärvi) kulkevat pitkin mystiseksi valaistua laitosta, minkä nurkissa oikeat henkilöt kertovat tarinoitaan. Pahan poliisin tapauksessa nämä henkilöt ovat itsekin rikollisia, jotka kiukuttelevat kokemastaan ja väittävät kiven kovaan, mutta ilman todisteita, että Aarnio jengeineen on siivonnut heidät pois tieltä pitääkseen huumekentän kilpailusta vapaana ja lavastaneen konnarukat milloin mistäkin.

Irrallisten kohtausten yletön dramatisointi, superhidastukset ja kuvan ja äänen loputon manipulointi eivät jäsenny sujuvaksi kokonaisuudeksi, vaan vääntävät tämän irvokkaasti senaatiohakuiseksi rahastukseksi, jonka katsomisen jälkeen olo on vähintään yhtä likainen kuin matkasellistä siirtymisen jälkeen. Teknisesti Paha poliisi on yhtä horjuva esitys kuin tarinaltaankin, samoja välikuvia ja tv:stä tuttua uutismateriaalia kierrättävä sekametelisoppa, jonka ymmärtämiseen ja sujuvaan seuraamiseen vaadittaisiin vähintään osallisuus esillä oleviin rikostapauksiin.

Jossain kaukana, valkokankaan takana, Lehto kyselee viranomaistoiminnan läpinäkyvyydestä ja tutkii poliisin ja rikollisten välistä harmaata aluetta, mutta sanoma ei enää kykene tunkeutumaan katsomoon kaiken turhan sälän ja puutteet ja virheet peittelevän visuaalisen pintakiillon läpi.