Eletään sotien jälkeisessä Suomessa. Raja-karjalasta lähtöisin oleva nuori evakko Anni (Asta Sveholm) on perheineen päätynyt viljelemään vuokrapeltoa Lapinlahdelle, missä paikkakuntalaiset mulkoilevat vierasta kieltä, livvinkarjalaa, puhuvia tulokkaita alta kulmain. Evakoiden ortodoksisuus herättää vahvasti luterilaisessa kylässä ennakkoluuloja, eikä ryssiksi haukuttuja pakolaisia tunnuta suvaita edes lasten keskuudessa. Samalla kun Annin veljet ajautuvat ongelmiin lain kanssa, tyttö itse päätyy suhteeseen kätensä sodassa menettäneen Taunon (Turkka Mastomäki) kanssa. Kun teot lopulta paljastuvat kaikille, seuraukset kumuloituvat traagisiksi.

Annika Grofin ohjaama ja käsikirjoittama Syksyn jälkeen saapuu kevät nostaa fokukseen mielenkiintoisen dilemman sodanjälkeisestä Suomesta. Uuden rajan takaa pakoon lähteneiden evakoiden elämä ei suinkaan ollut joka puolella helppoa, vaan suvaitsemattomuus ja ennakkoluulot olivat yhtä lailla läsnä kuin nykypäivänäkin.

Onkin sääli, että vahvasti näytelty draama jää monilta osin keskeneräiseksi ja fokusoitumatta, sillä Grof on tunkenut tarinaketjuunsa aivan liian monta lenkkiä, joista kaiken lisäksi loppuun ei saateta oikeastaan yhtään. Kerronta on taide edellä kulkevaa, tiukoilla lähiksillä maalailevaa kuvistusta, jossa katsojalle jätetään aivan liikaa asioita pohdittaviksi aina evakoiden pohjatarinasta ihmisten todellisiin motiiveihin.

Asta Sveholm tekee kuitenkin hurjan hyvää työtä näkijänä ja kokijana Annina, eikä ollenkaan heikommin pärjää Turkka Mastomäkikään. Sivurooleissa on niin ikään vahvaa väkeä, kuten Sari Havas ja Antit Raivio ja Virmavirta.

Vahvasti tulkittu ja paikoin ahdistavakin draama voisi olla erinomainenkin elokuva, mutta se kärsii eritoten fokuksen puutteesta.