Takeshi Fukunagan toinen ohjaus Ainu Mosir keskittyy kuvaamaan Hokkaidon alkuperäiskansan ainujen elämää tämän päivän Japanissa. Ainuja ei ole juuri käsitelty japanilaisessa elokuvassa. Aiemmin ainuja on nähty toki harvoin muutamissa elokuvissa, kuten Tomu Uchidan The Outsiders (1958) ja Lee Sang-ilin Unforgiven (2013), mutta tuolloinkin ainut on esitetty japanilaisen valtakulttuurin hyväksymän filtterin suodattamina, ja japanilaisten näyttelijöiden esittäminä. Tällä kertaa ainujen rooleissa on aitoja ainuja, joilla ei ole näyttelijänkokemusta. Ainu Mosir ei kuitenkaan ole dokumentaarinen katsaus vähemmistön elämästä, vaan fiktiivinen tarina, jossa vähemmistön edustajat pohtivat, mitä merkitsee olla ainu nykypäivän yhteiskunnassa.

Tarinan keskisenä hahmona on nuori, 14-vuotias Kanto (Kanto Shimokura), joka on vieraantunut esi-isiensä kulttuurista. Hänen äitinsä (Emi Shimokura) suosii liberaalia kasvatusta, ja Kanto saa itse päättää, kuinka paljon ainukulttuuria hän haluaa omaksua.  Isä on menehtynyt vasta vähän aikaa sitten. Kanto haluaa muiden nuorten tavoin olla osa japanilaista yhteisöä ja muuttaa pienestä kotikaupungistaan jonnekin suurempaan paikkaan opiskelemaan. Ihan sama minne, kunhan hän pääsee pois kotikylästään. Vielä olisi yksi vuosi lusittavana ennen kuin jatko-opinnot kaukana poissa voisivat alkaa.

Perheen ystävä Debo (Debo Akibe) haluaa opastaa Kantolle ainujen tapoja, ja kaksikko lähteekin metsävaellukselle, jonka aikana Kendo saa kuulla esi-isiensä tavoista. Vaelluksella tutustutaan luolaan, joka legendan mukaan johtaa kuolleiden asuttamaan kylään, jossa Kanton isäkin nykyään on. Debon varsinainen tehtävä on esitellä nuorukaiselle Chibi, karhunpentu, jonka ruokkijaksi kanto suostuu tietämättä, että pikku nallelle on varattu paikka muinaisessa rituaalissa, jota ei ole suoritettu Akankon kylässä sitten vuoden 1975.

Marimo-festivaalin lähestyessä Kanto pohtii omaa identiteettiään, mutta hän ei ole suinkaan ainoa, joka tuntee olevansa hieman eksyksissä. Varsinkin ainuyhteisön varttuneempi väestö ei oikein osaa esi-isiensä kulttuuriin kuulumisen tunteesta huolimatta osaa sanoa, mitä ainuna oleminen merkitsee tänä päivänä, nyky-yhteiskunnassa. Onko heidän kulttuurinsa määrä muuttua teemapuistossa turisteille esiteltäväksi vetonaulaksi oheistuotteineen, vai voiko se olla aitojen ihmisten elämää ja kokemaa aitoa elämää heidän omilla ehdoillaan.

Kyläläiset toivovat saavuttavansa takaisin kadotettua identiteettiään kuin myös menestystä kylälleen, ja yhtenä merkittävänä tapana tavoitteiden saavuttamiseksi he näkevät ikivanhan rituaalin toteuttamisen ainujen kansan ja jumalien välejä parantamalla. Turismista elävä kylä ei kaipaa negatiivista julkisuutta, joten vanhoja tapoja päätetään harjoittaa ulkopuoliselta maailmalta salassa.

Elokuvan nimi Ainu Mosir merkitsee ainujen kotimaan alkuperäistä maata ajalta ennen kuin siitä japanilaisten valloitusten myötä muotoutui Hokkaidon saari. Nimestä riippumatta kuvaaja Sean Price Williams onnistuu vangitsemaan talvisen luonnon kauneuden ja ainukulttuuriin kuuluvat kulttuurilliset tanssi- ja musiikkiesitykset.  Ainu Mosir on kiehtova ja ainutlaatuinen katsaus harvoin nähtyihin tapoihin, mutta toimii se myös matkailumainoksena: tervetuloa ainujen kylään.

Kiehtova ja ainutlaatuinen kuvaus ainujen kulttuurista.