Elellään 1990-luvun loppua, hiukan Titanicin (1997) ensi-illan jälkeen, analogista aikaa ennen kännyköitä, ainakin Venäjällä. Moskovasta Murmanskiin läpi talvisen Venäjän matkaavan suomalaisen Lauran (Seidi Haarla) junamatka saa tylyn käänteen, kun samaan ahtaaseen hyttiin tunkee venäläinen kaivosmies Lhoja (Juri Borisov), joka ensitöikseen tempaisee kunnon kännin. Matkan aikana Laura yrittää käsitellä vääjäämättömästi hajoavaa suhdettaan taide- ja älykköpiireissä suhaavaan Irinaan (Dinara Drukakova), mutta omille ajatuksille ei sen suuremmin löydy tilaa rennonröyhkeän ja hiukan uhkaavankin Lhojan ollessa koko ajan äänessä. Pitkän matkan aikana kaksi tyystin erilaista ihmistä löytävät kuitenkin jotain yhteistä, jotain sellaista, mitä kumpikaan ei koskaan uskonut kokevansa.
Ranskan Cannesin kuuluisat leffafestarit eivät suinkaan ole ohjaaja Juha Kuosmaselle vieras paikka, sillä 2010 hänen lyhyelokuvansa Taulukauppiaat voitti Cinéfondation-kilpasarjassa ja jättihitti Hymyilevä mies kuittasi Un Certain regard-palkinnon vuonna 2016. Miehen uusin, Hytti nro 6 poikkesi tänä vuonna kuittaamassa samoilta kinkereiltä festivaalien kakkospalkinnon Grand Prix´n ja tulipa elokuva jo valituksi myös edustamaan Suomea tulevissa Oscar-mittelöissä.
Kuosmasen varmaotteisesti ohjaama ja Andris Feldmanisin ja Livia Ulmanin kanssa käsikirjoittama elokuvasovitus hakee inspiraationsa Rosa Liksomin samannimisestä, vuonna 2011 Finlandia-palkitusta romaanista. Simppeli mestariteos Hytti nro 6 on tasapainoinen yhdistelmä tie-elokuvaa, nostalgista kasvutarinaa ja eri kulttuurit yhdistävää unversaalia kertomusta ystävyydestä. Ohjaajalla ja tämän huipputaitavalla ryhmällään on kadehdittava taito saada kaikki näyttämään tyystin aidolta, ikäänkuin mitään ei olisi lavastettu eikä ihmiset edes näyttelisi rooleissaan. Sama puhdas läsnäolo on myös Hytti nro 6:n vahvin voima, kuten on myös sen humaani kosketus ja lämmin komiikka.
Kuten siinä toisessakin tämän vuoden kotimaisessa menestyselokuvassa, Teemu Nikin upeassa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia, myös Hytti nro 6:ssa isossa roolissa onnistuneen lopputuloksen osalta on loistava kameratyöskentely ja vielä askeleen pitemmälle menevä kuvaaja. "Titanicin" Sari Aaltosen tapaan käsivaralla Hytin taltioinut Jii-Pee Passi on saanut ryömiä, tunkea ja paikoin varmaan levitoidakin junan ahtailla käytävillä päästäkseen näin liki henkilöhahmoja. Myös Kari Kankaanpään lavastus ansaitsee erikoismaininnan.
Toinen Kuosmasen erityistaidoista on näyttelijöiden käsittely ja ohjaaminen, ja mies saakin erinomaisista Seidi Haarlasta ja Juri Borisovista hirmuisen paljon irti. Kumpikin pääosittaja tekee vahvaa työtä, avaavat itsensä kameralle ja ovat jokaisessa hetkessä läsnä uskomattoman intensiivisellä tavalla. Yksi vaikeimmista tehtävistä näyttelijälle on näytellä humalatilaa, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa kumpikin pääosan esittäjä tekee sellaisen tulkinnan, että on pakko ihmetellä, jos se on tapahtunut ilman promilleja. Sivurooleissa nähdään muun muassa Lidia Kostina Lhojan "isoäitinä", Julia Aug junan tylynä konduktöörinä sekä Tomi Alatalo matkan varrella samaan hyttiin törmäävänä suomalaismiehenä.
Matka hytissä numero kuusi on todellakin lipunhintansa arvoinen.
- Kirjaudu sisään lähettääksesi kommentteja