Elokuva

Ja niin alkaa Danny Boylen uusin tieteisjännäri Sunshine (2007). Juonesta ei ole välttämätön tietää yhtään sen enempää, eikä se ole edes suotavaa. Reilun vuoden mittaisen avaruusmatkan jälkeen miehistö aluksineen ovat saapuneet Merkuriuksen kohdalle. Mukanaan Manhattanin kokoinen pommi, jonka on tarkoitus sytyttää aurinko uudelleen. Jos unohdetaan lapsellinen juonikuvio, elokuvalta voi jäädä odottamaan seuraavia asioita; kunnon tehostetykitystä, kieliposkessa tehtyä maailman pelastusta Ytimen (2003) tapaan tai täysin päinvastaista aikuisempaa ja realistisempaa sci-fiä. Jos unohdetaan vuoden 2003 tapaus kokonaan, niin päästään alkuoletuksissa melko lähelle.

Tehosteiden osalta Sunshine vakuuttaa varsin hyvin. Auringon paahde sekä katastrofielokuville, jota Sunshine on ainakin puolet kestostaan, tyypilliset vastoinkäymiset ovat pääsääntöisesti hienoa katsottavaa. Valitettavasti aurinkoa voidaan käyttää varsin heikosti hyödyksi erilaisten ongelmien luomisessa. Tai ainakaan elokuva ei edes yritä keksiä mitään innovatiivista näkemystä asiaan. Kuumuutta ja sitä ilmentävää tultahan sillä on vain tarjota, mutta se tehdään ulkoavaruudessa tyylillä - hehkun tuntee katsomossa saakka. Boylen ratkaisut kuvakikkailun suhteen jättävät tosin toivomisen varaa. Milloin auringon kirkkaus ei polta retinaa myös katsojilta, se onnistutaan kirvoittamaan jokseenkin elokuvaan liittymättömillä ja täysin käsittämättömillä keinoilla.

Neljännessiivu kestosta muodostuu draamasta, joka on myös elokuvan kiintoisin osa. Ajoittain Sunshine nimittäin saavuttaa sen aikuisen sci-fin moraalisilla pohdinnoillaan, jotka oikeasti herättävät kysymyksiä myös katsojissa. Aluksen sisällä matkaavat henkilöt ovat kuitenkin vain eläviä olentoja, joilta löytyvät myös inhimilliset tarpeet ja erityisesti viat. Näitä käytetään hyväksi jossain määrin. Jopa siinä määrin, että elokuva nousee hetkittäin lähes erinomaiseksi moraaliseksi kysymykseksi muun muassa ihmisen arvosta tai tehtävän tärkeydestä. Mitä on uhrattavissa, mistä voidaan luopua, ja niin edespäin. Se kaikki potentiaali, jonka niinkin typerä juoni kuin Sunshine lopulta pystyy tarjoamaan, onnistutaan pilaamaan täydellisesti. Kysymykset nostetaan ilmaan, mutta vastaukset hankitaan sieltä, missä aita on matalin. Oikeastaan ne hankitaan sittenkin sieltä, missä sitä ei ole ollenkaan. Viimeistä neljännestä en paljasta, mutta jos jonkin elokuvan voi pilata jollain, niin se on sitten tämän lohkon ansiota.

Pienestä ryhmäkoosta huolimatta, elokuva ei onnistu luomaan kenestäkään oikein muistettavaa persoonaa. Ainoastaan sen verran käy selväksi, että Cillian Murphy esittää aluksen fyysikkoa, Cliff Curtis psykologia, sekä Hiroyuki Sanada ja Troy Garity kapteenia ja varakapteenia. Jälkimmäinen on myös aluksen viestintävastaava. Michelle Yeoh on ilmeisemmin biologi ja Rose Byrne varmaankin pilotti. Chris Evanin ja Benedict Wongin tehtävistä ei ole mitään havaintoa. Kun alus on kuitenkin miehitetty tiedemiehillä ja muulla asiantuntevalla henkilöstöllä, kuten elokuvan alussa mainitaan, voisi myös olettaa heidän merkityksensä olevan hieman suurempi. Nyt oikeastaan jokainen jää statistin rooliin. Mahdollisuudet suuriin debatteihin eri tutkijoiden välillä nousevat hetkittäin pintaan, mutta kuten sanottua, ne lakaistaan varsin pikaisesti maton alle ja unohduksiin. Pääosan saavat efektit ja katastrofit, jotka edistävät juonta. Älykkyys jätetään valitettavasti taka-alalle.

Sunshine jättää lopulta erittäin ristiriitaisen ja suorastaan vihaisen olotilan. Juonen kankeudesta huolimatta se onnistuu ajoittain herättelemään toivoa jostain suuremmasta. Iloa ei tosin kauaa kestä, sillä se pilataan pikaisesti ja toistuvasti. Jälkimmäinen puolisko menee valehtelematta naureskellessa. Osin säälien hukatun potentiaalin takia, mutta suuremmaksi osaksi vain puhtaasti siitä syystä, että vakavaksi tarkoitettu elokuva alkaa loppusuorallaan suoltaa naurettavuuksia liukuhihnalta – aina hamaan loppuunsa saakka.

Yhteenveto
Sunshine on sekoitus katastrofi- ja tehosteleffaa, ripaus syvällisempää draamaa moraalisine kysymyksineen sekä jännitystä. Kokonaisuus on kuitenkin karmean hajuinen ja vielä tuskaisemman makuinen sekasoppa, jonka negatiiviset puolet peittoavat sen äärimmäisen positiiviset puolet surutta allensa. Se on myös yksi niitä elokuvia, jotka saavat aikuisen miehen itkemään hukatun potentiaalin puolesta.