Psykoterapeutti Anulla (Jonna Järnefelt) on potilas Heloise (Alina Tomnikov), jonka väkivaltaiset pakkoajatukset kiehtovat ihmismielen ammattilaista. Yllättäen Heloise lopettaa terapian, mutta Anun kauhistukseksi ilmestyy perheen juhannusjuhliin Anun pojan Antin (Samuel Kujala) uutena tyttöystävänä.

Lyhäreitä ja tv-sarjoja työstäneen Josefina Rautiaisen esikoispitkänä kirjoittama ja ohjaama Huutamisen taito on Härmän mittapuulla harvinaisempi ilmestys, terapeutin ja asiakkaan välistä herkkää suhdetta tutkiva psykologinen draama, josta löytyy jännityselokuvankin geenejä.

Lähestymistapa on varsin teatraalinen, ihmiset puhuvat (ja huutavat) ristiin ja päällekkäin, mutta dilemma kaiken takana hyvinkin mielenkiintoinen: Voiko (psyko)terapia olla lähtökohtaisesti syy avun tarpeelle ja missä kohdassa kulkee raja, jolloin hoitosuhde kääntyy nurin terapeutin työstäessä tiedostamattaan omia traumojaan potilaansa kautta ja missä kohdassa vaitiolon velvollisuus on rikottava? Rautiainen pitää fokuksen tiukasti itse tapahtumissa, jota tukee myös kahdessa aikatasossa kulkevan terapiasession riisuttu 82 minuutin kesto. Tarinassa riittää koukkuja ja näkokulmia, mutta finaalissa tuntuu siltä, että kaikkia ammuksia ei joko uskallettu tai osattu käyttää, vaikka muuten kokonaisuus onkin imukykyinen ja ryhdikäs.

Iso kiitos onnistumiselle menee erinomaisessa vireessä olevalle pääkaksikolle. Pitkän linjan varman ammattilaisen Jonna Järnefeltin ja herkemmän puolensa jo elokuvassa Järjettömän paska idea (2023) näyttäneen Alina Tomnikovin kautta Huutamisen taito nousee toiselle tasolle, taitavan kaksikon syötellessä toisilleen taitavia palautuspalloja psykologisesti vaativassa pelissä. Samuel Kujalan tehtävä on olla lähinnä katalyytti, mutta aina varma Elina Knihtilä ja Tobias Zilliacus tuovat onnistuneesti ulkopuolista näkökulmaa tuttavapariskuntana.

Huutamisen taito onnistuu monessa, vaikka hetkittäin horjuukin. Ohjaaja/kirjoittaja Josefina Rautiaisen nimi kannattaa painaa mieleen.